Muutama kommentoija on jo huhuillut, olenko lopettanut kokonaan. En sentään, mutta jotenkin on (taas/edelleen) takki sen verta tyhjä, etten oikein tiedä, mitä kirjoittaisin.

Adoptioprosessimme on jatkunut kohta neljä vuotta ja muuttunut matkan varrella aina vain epätoivoisemman tuntuiseksi. Kuka edes jaksaa lukea samaa jatinaa siitä, kuinka pelkään, että vähitellen lopullisesti väsymme ja turhaudumme odottamaan? R:n tunnelmat ovat jo kuukausia velloneet epätoivon ja toivottomuuden välillä, enkä minä osaa lohduttaa. En jaksa täälläkään enää pohtia lastenkasvatusta, kiintymyssuhdetta tai vanhemmuutta, kun tuntuu siltä, että meidät vain ohitetaan kerta toisensa jälkeen ja on ihan sama, onko puhelin päällä tai ei, kun ei se ikinä soi kuitenkaan. Lisäksi minusta tuli kesällä vanha, eikä se naurata yhtään.

Tulimme kotiin sunnuntai-iltana. Matkalaukut ovat edelleen purkamatta. Eilen palasin työkaaokseen, mitä on siivittänyt jo viisi päivää kestänyt migreeniputki (etukäteen stressaamallani työkaaoksella lienee osuutensa asiaan). Lääkkeillä kipu pysyy kyllä jollain lailla kurissa, mutta vie silti voimat erittäin tehokkaasti.

Oikeasti haluaisin kirjoittaa, että odotan toiveikkaana puhelimen sointia joka päivä, suunnittelen iltaisin makuuhuoneen uutta sisustusta ja kudon luppoaikoinani hyräillen lapselle valmiiksi eri kokoisia sukkia. Haluaisin tehdäkin kaikkea sitä, mutten uskalla. Vielä(kään).