Eilen illalla tulin töistä kotiin, lysähdin sohvalle ja aloin itkeä. Minulla on aivan hirveä ikävä lastamme! Niin kova ikävä, että se sattuu ja tekee ison möykyn sisälleni. En kerta kaikkiaan enää jaksa odottaa. Ei minusta ole tähän! On käynyt mielessä, että helpompaa olisi keskeyttää koko prosessi, ei tarvitsisi olla koko ajan niin epätoivoinen ja ahdistunut.

Toki voitte nyt tuumia, että mikäs meillä on ollessa, paperit kohdemaassa ja kaikki kunnossa, kyllä se siitä, mutta minun päällimmäinen tunteeni eilen (ja aika monena muunakin päivänä viime aikoina) oli epätoivo, eikä se hälvene järkipuheella.

Olen niin monta kertaa ollut näissä samoissa tunnelmissa, etten jaksaisi enää. Varmaan lähestyvät perhejuhlat ja joulu lisäävät tätä oloa. Nykyisin kun näen, että jollakin serkulla on taas uusi lapsi, tai että jonkun toisen uusi tyttöystävä on raskaana, huomaan myös, etteivät katseet enää käänny seuraavksi meihin. Meiltä ei kysellä raskaudesta, koska olen yksinkertaisesti jo niin vanha, ettei minun edes oleteta olevan raskaana! Hyvin harva enää kyselee mitään adoptiostakaan, ihmiset eivät varmaan voi tajuta, miten tässä menee näin kauan tai sitten he olettavat meidän jo luovuttaneen.

Pidin tänään viimeiset luentoni tältä vuodelta. Nyt alkaa tenttikausi, sitten tenttien korjaaminen ja ensi lukukauden suunnittelu. Hommaa on hirveästi, mutta aion silti pitää lomaa ainakin viikon tai jopa kaksi. Epäilen nimittäin, että matalaa mieltäni selittää osittain myös ihan terve väsymys: ne päivät, jolloin olen tänä syksynä ollut töissä alle 10 tuntia päivässä, voi laskea melkein yhden käden sormilla.

Nyt tämä romu raahautuu kotiin ja kylpyyn, ehkä revin itseni jopa ulos lenkille. Ehkä.