Tänään oli yliopiston joulukahvit, jonne menen aina siksi, että siellä on usein esitetty tiernapojat: joulu ilman tiernapoikiahan on tunnetusti pilalla. Tänä vuonna olin jo kuullut lupaavan huhun tähtipoikien mahdollisesta esintymisestä, mutten ollut lainkaan varautunut siihen, että esiintyjät olisivat lapsia! Eikä mitä tahansa lapsia: aivan uskomattoman rohkeita ja hyviä laulajia (läheisen ala-asteen musiikkiluokalta), jotka vetivät sekä soolo-osuudet että yhteislaulun todella upeasti takeltelematta sen enempää keisari Aleksanterin kuin kultaapyhääsavuajamirhamia kohdalla, tahtikin pysyi sopivan reippaana eikä laahannut yhtään. Nenäliinan puutteessa vollasin "huomaamattomasti" villatakkini hihaan melkein koko esityksen ajan...

Paitsi, että tiernapojista tulee aina mieleen isoveljeni cantores minores -tyyppinen Herodes koulun joulujuhlassa, siirryn ensimmäisten sävelten kajahtaessa saman tien lapsuuden jouluihin, jolloin esitimme usein tiernapoikia kotonakin. Enkä tietenkään välttynyt ajattelemasta, onko lapsemme mahdollinen tiernapoikarooli kiveen kirjoitettu, jos hän joskus saa olla tiernapojissa mukana (pienet lisänyyhkeet vielä tälle).

Lopuksi ylioppilaskuoro lauloi sekin todella kauniisti muutaman hyvin valitun joululaulun pysytellen huolellisesti poissa kulkuset-linjalta, mistä suuri kiitos heille. Maa on niin kaunista olisi saanut laulaa mukana, mutta A) olin liian liikuttunut ja B) kukaan muu ei laulanut, eikä sitä hiljaa voi laulaa, joten perisuomalainen kainous iski.

Nyt kun joku vielä korjaisi kaikki tentit, niin voisin siirtyä kotiin vollaamaan loppuillaksi (itse asiassa, jos joku tosiaan viitsisi korjata ne puolestani, voisin häipyä täältä loppuVUODEKSI...)