Kommenttilaatikkoni on viime päivinä antanut kovasti ajattelemisen aihetta, kiitos siitä kaikille kommentoineille! Käykääpäs ensin lukemassa edellisen kirjoitukseni kommentit, joissa keskustellaan paitsi Maatuskan lanseeraamasta mainiosta termistä "naimisissa kakkosvaihtoehdon kanssa", myös joidenkin äitien kokemista erilaisista tunteista biologisia ja adoptoituja lapsiaan kohtaan. Tämä pohdinta ei ole itsellenikään aivan vieras, onhan osa sisaruksistani adoptoituja.

Olen kovasti koettanut miettiä, miten suhtautua niihin muutamiin äiteihin, jotka ovat viime vuosien aikana kertoneet, että kokevat rakastavansa biolapsiaan enemmän/eri tavalla kuin adoptiolapsiaan. Tästä aiheesta ei ole helppo puhua, eikä tarkoitukseni ole provosoida tai sohia muurahaispesää.

Ennen kuin aloitan, korostan edelleen olevani vain wannabe-äiti ja besserwisser! :-)

Olen varovaisesti tullut siihen tulokseen, että kaikki äidit eivät "saa" kulkea kohti vanhemmuutta samanlaisten henkisten kasvukipujen kautta kuin ne, jotka ovat menettäneet mahdollisuuden biolapseen ja surreet sitä. Kuten anonyymi kommentoijanikin totesi, he ovat pakon kautta oppineet ajattelemaan perhettä ja vanhemmuutta aiempaa syvällisemmin ja rikkaammin ja päässeet "omaa lihaa ja verta" – ajattelunsa ohi. Matkan varrella he ovat ymmärtäneet, ettei se biologinen side, jota he olivat niin kiihkeästi halunneet, olekaan automaattisesti yhtä kuin tunneside – ja ettei automaattista rakkautta ole olemassakaan. Oma äitini on puhunut tästä ja surrut sitä, etteivät he aikoinaan saaneet minkäänlaista valmennusta tai adoptioneuvontaa saati apua, kun kiintymyssuhteessa olikin ongelmia.

Uskoisin, että moni bioäiti kokee uhrautuneensa todella konkreettisesti ja fyysisesti synnyttäessään lapsensa itse. Synnytys kaikkine ongelmineen ei ole pikkujuttu, ja siksi sille haluaa varmasti antaa mahdollisimman suuren merkityksen, joka ulottuu äidin ja lapsen suhteeseen (rakastan lastani, koska olen itse hänet synnyttänyt, ja hänkin rakastaa minua, koska olen synnyttänyt hänet). Useampi kuin yksi bioäiti on minullekin väittänyt, että kiintymys vastasyntyneeseen lapseen on biologista, luonnollista ja ennen kaikkea automaattista. Koska me kaikki rakastamme itseämme yli muiden, on myös erittäin helppo ymmärtää, että lapsen itseä tai rakasta puolisoa muistuttava ulkonäkö tekee lapsesta helpomman rakastaa.

Ehkä aikuisena tämän asian näkee kuitenkin toisin. Vai rakastatteko te lukijat äitiänne, koska hän on synnyttänyt teidät? Tai koska hän on teidän näköisenne?

Vanhemmuudessa on nähdäkseni lapsen alkuperästä riippumatta kysymys toisen kohtaamisesta, hyväksymisestä ja rakastamisesta ehdoitta. Totta kai biologia saattaa edesauttaa kiintymistä vastasyntyneeseen ja ympärivuorokautinen läsnäolo vastasyntyneen kiintymystä äitiin. Pidemmällä tähtäimellä se ei kuitenkaan riitä. En halua aliarvioida imetyksen ja raskauden aikaista fyysistä läheisyyttä ja sen mahdollista arvoa sekä äidille että lapselle. Totta kai suren sitä, etten koskaan saa kokea niitä oman lapseni kanssa.

Uskon kuitenkin, että äiti voi rakastaa aivan yhtä paljon myös lasta, jota ei ole synnyttänyt, jos uskaltaa kohdata hänet ehdoitta ja rehellisesti omana itsenään. Toisen synnyttämänä, itselle annettuna. Vaatii tietysti äidiltä tervettä itsetuntoa ottaa vastaan "vieras" lapsi (jollaisena adoptiolapsen varmaankin kokee, jos tuntee tarvetta verrata häntä biolapseen. Ei lienee syytä väheksyä myöskään sitä  seikkaa, että toisin kun biolasta, ulkopuoliset tulevat aina pitämään adoptiolasta jollain tavalla vieraana) ja ennen kaikkea uskaltaa hyväksyä ja rakastaa hänet omakseen saakka.

 

DISCLAIMER: En halua vertailla erilaisia äitiyden tai äidinrakkauden muotoja toisiinsa. Te, jotka tulkitsette minun nyt mitätöivän äidin rakkautta vastasyntyneeseen tai arvottavan rakkautta biolapseen vähempiarvoisena tai helppona vaihtoehtona, älkää pillastuko. En lainkaan epäile, ettettekö osaisi arvostaa lapsianne ja rakastaisi heitä, vaikkette olekaan joutuneet läpikäymään lapsesta luopumista, enkä koe biologian "helpottamaa" rakkautta lapseen yhtään vähempiarvoisena.

EDIT ensimmäisen kommentin jälkeen: en todellakaan pidä adoptioäitejä ketään muita äitejä jalompina tai millään muullakaan tavalla parempina, toivottavasti kirjoituksestani ei myöskään saa sellaista käsitystä!