Olin juuri erään yhdistyksen jouluillallisella. Söimme herkullisen aterian pitkän kaavan mukaan (jo kolmas kerta viikon sisällä! Tämä kompensoinee ne monet vuodet, jolloin sain kutsun vain sellaisiin pikkujouluihin, joissa illalliskortti piti maksaa itse). Hyvää oli, mutta miksi ihmeessä suustani nyt punkee ulos koiranmuonalta maistuvia röyhtäisyjä??? Yök!

Tiedän, miltä koiranmuona maistuu, koska olen syönyt sitä: pienenä leikimme pikkuveljeni kanssa koiraa ja päästäksemme rooleihimme kunnolla sisään söimme koiranruokaa. Se oli tosi pahaa, joten päätimme vastaisuudessa leikkiä vain kylläisiä koiria. Veljeni tosin lipesi välillä pitkiksi ajoiksi leikkimään sutta, mikä oli tylsää, koska siihen ei saanut osallistua: hän leikki yksinäistä sutta, joka vain ulvoi rannassa.

Kerran leikimme mainitun pikkuveljeni kanssa talvipakkasella villihevosia, ja kuten villihevosilla on tapana (??), menimme (=konttasimme) juomaan pihassamme olevalle pumppukaivolle. Olimme lipovinamme kielellä vettä pumppukaivon suulta (koska juuri niinhän hevoset juovat...). Minä edellä, veli perässä. Kielemme juuttuivat kaivoon, minun koko kielen pituudelta, veljen kieli vain kärjestä (vaikka jokainenhan tietää, että hevosilla on pitkä kieli ja että se nuolee reippaasti koko kielen pituudelta! Syytin veljeäni myöhemmin tästä syventymättömyydestä rooliin). Yritettyämme jonkun aikaa huutaa (yrittäkääpä huutaa kieli työnnettynä ulos suusta! tuloksena on kaameaa muminaa ja yökkäysrefleksi) apua äiti tuli ja irrotti meidät kaivosta kuumalla vedellä. Siitä huolimatta nahka irtosi koko kielen pituudelta. Se sattui monta päivää ja oli hirveää, vaikka toisaalta muistan parhaiten sen, että sain istua koko illan isän sylissä koska olin niin surkeana ja minua säälittiin.

Kamalinta näissä sertiröyhtäyksissä on se, että niistä tulee mieleen se, mille jättikokoisen saksanpaimenkoiramme henki haisi, kun se sinnikkäästi toi keppiä tai kiveä heitettäväksi...