Osuin viime viikolla lukemaan erään ei-suomalaisen mutta Suomessa asuvan henkilön blogia, jossa hän kuvailee suomalaista koulujärjestelmää tarkoituksenaan kartoittaa, voisiko samanlaista soveltaa muualla. Ei ideassa mitään pahaa ole (kartoittamisessa siis), mutta se, mitä kirjoittaja kertoo Suomen koulujärjestelmästä ja yhteiskunnasta yleensä, on vähintäänkin mielenkiintoista. Seuraavassa muutama artikkelissa kerrottu asia (vapaa, huomattavasti lyhennetty käännös):

Suomessa jo 6-vuotiailla lapsilla on kännykät, joiden avulla vanhemmat seuraavat lastensa touhuja. Koska koulupäivä on lyhyt ja vanhempien työpäivä pitkä, lapset ovat pienestä pitäen itsekseen suuren osan päivästä, joten he kasvattavat ja pitävät kurissa itse itsensä. Suomessa lapsia ei yleensä rangaista eikä toruta, heidän annetaan riehua vapaasti, eikä heille pyritä opettamaan perusarvoja tai käytöstapoja: heidän ei tarvitse pyytää lupaa voidakseen mennä leikkimään tai saadakseen nousta ruokapöydästä, heidän ei tarvitse siivota jälkiään tai osallistua kotitöihin. Suomalainen lapsi kasvaa ilmapiirissä, jossa annetaan ymmärtää, että kaikki on hänelle mahdollista eikä mikään ole kiellettyä.

Koulussa lapset saavat rakentaa itse oman opetusohjelmansa, ja jos joku kouluaine ei lasta miellytä, sitä ei tarvitse opiskella. Koulussa ei juuri tunneta epäonnistumista: jos joku ei lapselta suju, hän saa loputtomasti tukiopetusta ja ymmärrystä aikuisilta, jotka eivät koskaan osoita, että oppilaan suoritus olisi riittämätön. Lapset eivät koskaan jää luokalleen, sillä lapsen pelätään leimautuvan luuseriksi. Kouluissa ei kunnioiteta hierarkkisia suhteita, opettajia rehtoria myöten kutsutaan etunimellä ja kaikkia sinutellaan. Opettajalla on hyvin tuttavalliset suhteet oppilaisiin, joiden luottamuksen hän pyrkii saavuttamaan korostamalla mahdollisimman vähän auktoriteettiaan.

Suomalaisessa koulussa oppilaita vain kannustetaan. Koskaan heille ei aseteta rajoja eikä anneta (edes rakentavaa) kritiikkiä. Oppilaat nostetaan jalustalle koko koulun ajan, ja kun he sitten työelämässä mahdollisesti joutuvat kritiikin tai moitteiden kohteeksi, seurauksena on pahimmillaan hirveä järkytys. Suomalaisessa koulussa ei tunneta ansioitumista tai kilpailua, vaan oppilaille korostetaan yhdenvertaisuutta muiden kanssa. Suomi on pieni maa, joten suomalaisessa koulussa ei myöskään tunneta monikulttuurisuutta, vaan kaikki ovat samanlaisia ja samasta kulttuuritaustasta.

Voinette arvata, suositteleeko kirjoittaja Suomen mallia muualle. :-)

Totta kai koulujärjestelmämme tällä tavoin kuvailtuna vaikuttaa pähkähullulta. On ikävää, että kirjoittajan tiedot aiheesta ovat mitä sattuu ja että hän tekee hurjia yleistyksiä, koska minusta olisi oikeasti ollut mielenkiintoista keskustella siitä valtavasta pedagogisesta erosta, joka suomalaisen ja ranskalaisen koulun välillä (karkeasti yleistäen siis) on. Kärjistäen voidaan nimittäin sanoa, että jos meillä uskotaan oppilaasta itsestään lähtevään motivaatioon ja siihen, että jokainen voi oppia ja kehittyä, Ranskassa uskotaan julkisen nöyryyttämisen, karsinnan ja jatkuvan kilpailun "kannustavaan" vaikutukseen. Olen kuullut ranskalaisilta ystäviltäni lukemattomia tarinoita siitä, kuinka jo luokanopettaja ala-asteella nöyryyttää ja haukkuu oppilaita toisten edessä. Yläasteella ja varsinkin lukiossa oppilaiden välistä koulukiusaamista ei tunneta, koska opettajat hoitavat sen oppilaiden puolesta. Sama meininki jatkuu yliopistossa - myös siksi, että kun koko lukion suorittanut ikäluokka pääsee suoraan sisään ilman pääsykokeita, opiskelijoista on pakko saada suuri(n) osa karsittua jollain menetelmällä.

Olin viikonloppuna seminaarissa, jossa kyselin ranskalaisilta kollegoilta heidän mielipidettään koulujärjestelmien erosta. Yllättäen mielipiteet jakaantuivat totaalisesti: joidenkin mielestä suomalaisessa koulussa on kamala kuri ja hirveän ankara arvostelu, toisten mielestä suomalaisessa koulussa lapsia kohdellaan silkkihansikkain eikä luokissa ole minkäänlaista kuria. (Kouluissakin on tietysti valtavia eroja, joten mielipiteiden jakaantuminen on osittain ihan normaalia.) Suurin osa ranskalaisista ilmoitti kaikesta huolimatta kaipaavansa ranskalaista nöyryytysperinnettä (!), se kun tekisi lapsista selviytyjiä eikä pullamössösukupolvea.

Suomalaisen kollegan kanssa iltakävelyllä keittiöpsykologisoimme ranskalaiset kollegamme vertaamalla heitä kärjistetysti parisuhdeväkivallan kohteeksi joutuneisiin naisiin, jotka lopulta alkavat uskoa, että he ansaitsevatkin turpaansa, koska eivät ole tarpeeksi hyviä vaimoja… Nöyryyttämisen ja alistamisen näkeminen hyvänä kasvatusmetodina on suojautumiskeino: kun sitä on koko ikänsä joutunut kestämään, ei halua nähdä itseään avuttomana uhrina vaan karaisevat vaikeudet voittaneena selviytyjänä. (Miten tuleekin mieleen lastaan piiskaava isä, joka hokee, että tämä on vain sinun omaksi parhaaksesi… Mitenkähän nämä ihmiset suhtautuvat oppilaiden ruumiilliseen kurittamiseen kouluissa? Tai kotona?)

Olen edellisestä huolimatta itse varovaisesti sitä mieltä, että Suomessa on menty liian pitkälle oppilaiden "suojelemisessa" opettajilta, kun kaikki fyysinen koskettaminen on lailla määritelty. Et sä mulle mitään saa oikeesti tehdä -asenteella liikkuvat häiriköt pystyvät todella sekoittamaan kokonaisen luokan koulupäivän. Oppilaista on tullut oikeutensa tuntevia "asiakkaita", jotka tietävät myös, mistä opettajaa kannattaa syyttää, jos haluaa tämän joutuvan kunnolla vaikeuksiin. Milloin tosiaan menemme siihen, ettei lasta saa hylätä kokeessa, koska hän traumatisoituu?*

Eniten seminaarissa puhutti tuo blogikirjoituksessakin mainittu perheiden sisäisen sosiaalisuuden puute. Ulkomaalaiset kollegani olivat yksimielisiä siitä, että Myyrmannin ja Jokelan tappajalapset ovat suoraa seurausta perhe-elämästä, jossa vanhemmat ja lapset eivät koskaan kohtaa, koska perheet eivät syö eivätkä tee mitään muutakaan arkista yhdessä. Lapsia ei viedä kouluun eikä haeta sieltä, ala-asteikäiset lapset hakevat ruokaa suoraan jääkaapista eikä käsitettä perheillallinen ole olemassa… Yksi kollegani oli kuulemma kysynyt 40 opiskelijalta, oliko heidän lapsuuden perheissään tapana syödä yhdessä, ja kaikki olivat vastanneet että ei, ei koskaan.

Siis mitä? Miten niin perheissä ei ikinä syödä yhdessä? Minun on kyllä todella vaikea uskoa tätä. Paikalla olevat suomalaiset ilmoittivat kaikki, että heillä syödään aina yhdessä... ilmeisesti satuimme vain sitten olemaan jotain täysin poikkeusyksilöitä? Lapsuudenkodissani yhteinen aamupala ja iltaruoka nautittiin aina yhdessä pöydän ääressä, kaikkia odotettiin paikalle eikä suoraan jääkaapilta ruoan hakeminen olisi tullut kenellekään edes mieleen. Tällaisia tapoja on noudatettu meillä aina, eikä minulla ole aikomustakaan lopettaa niitä, kun lapsemme joskus tulee kotiin, päinvastoin. Missä muuten ehdimme vaihtaa päivän kuulumiset ja istua rauhassa ilman, että televisio tai radio pauhaa taustalla? Ymmärrän sen, että arjen kiireessä joskus voi napata äkkiä jotain ruokaa suoraan kaapista, mutta ettei suurimmassa osassa perheitä koskaan syötäisi yhdessä? Kertokaa, hyvät ihmiset, eihän se näin voi olla?
*) Ettei tulisi väärinymmärryksiä niin lisään vielä, ettei minusta opettaja siis saa koskaan loukata oppilaan fyysistä koskemattomuutta eikä alistaa tai nöyryyttää oppilasta millään tavoin. Tämän pitäisi vaan sitten toimia myös toisin päin...