Minusta tuli viime keskiviikkona yhdennentoista kerran täti. Sisareni synnytti ikuisuuden kestäneen horror-alatiesynnytysyrityksen jälkeen hätäsektiolla tytön, jonka hetkeksi pysähtynyt sydän saatiin onneksi käyntiin saman tien.

Jo silloin, kun vanhin veljeni yhdeksäntoista vuotta sitten sai ensimmäisen lapsensa, podin kytevää vauvakuumetta, joka ei sen koommin ole laantunut. Pikkuveljeni nuorimman lapsen syntymä kolme vuotta sitten osui aikaan, jolloin olimme vielä lapsettomuushoidoissa. Vaikka olisimme halunneet ja vaikka kuinka yritimme, emme pystyneet aidosti iloitsemaan tulokkaasta, jonka vanhemmat olivat vasta tavanneet ja vain "päättäneet kokeilla", mahtaisiko lapsi tulla jos ehkäisyn jättää pois. Kun lapsi sitten syntyi, meitä pyydettiin sen kummeiksi. Se tuntui ensi alkuun veitsen vääntämiseltä haavassa, mutta suostuimme, sekä kummeiksi että kohtaamaan omat tunteemme tässä asiassa. Kun kummipoika sunnuntaina heiltä lähtiessäni näytti läksiäisiksi kieltä, tuntui mahdottomalta uskoa, kuinka vaikeaa hänen syntymäänsä oli aikoinaan hyväksyä.

Pari postausta sitten joku ihmetteli kommenttilootassani*, voinko tosiaan olla kateellinen ystäväni vauvasta. Voin ja yhä edelleen silloin tällöin olen. En joka päivä enkä edes joka viikko tai kuukausi, en kaikille, mutta välillä olen. Tarkkaan ottaen en ole kateellinen vauvasta tai lapsesta yleensä**, vaan elämän epäreiluudesta, jota on joskus vaikea sulattaa. Se ei tarkoita sitä, ettenkö tajuaisi olevani itse monella tavalla onnekas: minulla on ihana perhe, unelmieni parisuhde, omalta tuntuva koti ja hyvä työpaikka. Olen yleisesti ottaen terve eikä minulla ole mielenterveysongelmia. Silti minun on välillä vaikea kestää sitä, että ihmiset ympärillämme saavat lapsia noin vain, kun tuntuu siltä, että lapsen saamiseksi meiltä vaaditaan lähes mahdottomia.

Kuinka moni vastarakastunut pari, joka on päättänyt "antaa lapsen tulla" suostuisi siihen, että heidän terveydentilansa, asuntonsa, tulonsa, parisuhteensa, kasvatusperiaatteensa ja turvaverkkonsa syynättäisiin viranomaisvoimin, ennen kuin he saisivat edes aloittaa? Kuinka moni parisuhde kestäisi sen, että joku ulkopuolinen taho määrittelisi, miten heidän tulee sitoutua toisiinsa, millaiset asumisjärjestelyt heillä pitää olla ja millaisilla motiiveilla he lähtevät lasta hankkimaan? Kuinka moni suostuisi odottamaan lasta vuosikausia niin, etteivät missään vaiheessa saisi tietää, kuinka kauan vielä pitää odottaa? Kestäisikö onnellinen odottaja tämän kaiken jälkeen vielä senkin, että jos kahden vuoden sisällä lapsi ei ole vieläkään tullut, prosessi aloitetaan osittain uudelleen ja tällä kertaa tulos voi olla myös se, ettei uutta lupaa lapsen saamiseen saakaan? Enkä edes aloita kuluista ja lapsen tulon jälkeisestä epätasa-arvosta muihin lapsiperheisiin nähden.

Totta kai ymmärrän itse, että kaikki vertailu on turhaa. Uskon kuitenkin, ettei kukaan säästy tällaisilta ajatuksilta, jos on itse menettänyt jotain itselleen todella tärkeää (kuten lapsen(sa)). On tekopyhää uskotella itselleen tai muille, ettei suremiseen liittyisi katkeruutta elämän epäreiluudesta, ehkä jopa kateutta toisten paremmasta onnesta. Eikö ole luonnollista ja inhimillistä miettiä, miksi juuri minulle kävi näin? Onko suremiseen olemassa joku parempi, eettisempi tapa, jota emme osaa?

On tietenkin niitä, jotka ovat sitä mieltä, että ihmisen pitäisi tyytyä osaansa. Jos lasta ei saa, niin oli tarkoitettu. Kateellinen ei saa olla, se on väärin. Luonnonvalinta jne. Minusta on kuitenkin liikaa vaadittu, että ihmisen, jota on kohdannut joku onnettomuus tai joka suree jotain itselleen suurta asiaa, pitäisi vielä olla pyhimys, joka ottaa kohtalonsa jalostavana kokemuksena. Vaikka olisikin niin, että lapsettomuus on yhdistänyt meitä ja suru on hionut parisuhdettamme, en toivoisi kenellekään omamme kaltaista matkaa itseinhon ja huonommuuden suon kautta sille tielle, mitä nyt kuljemme. Ja kuten näkyy, välillä jalka saattaa edelleen lipsahtaa ojan puolelle.


Näiltä sivuraiteilta palaan iloisempiin tunnelmiin. Sisareni on hyvää vauhtia toipumassa leikkauksesta, vauva voi hyvin ja minä olen suunnattoman iloinen molemmista asioista. Ja iloinen siitä että olen iloinen! Tuplailoa! Ehkä lapsellamme on melkein samanikäinen serkku? Itsenäisyypäivänä pääsen lepertelemään eräälle punahattuiselle tyypille, jolla on kännykkäkuvassa hölmistynyt katse ja ryttyisehkö nenä ja jonka erityistaito on imeä tissi verille ilman hampaita.


*) Sama kommentoija (jolle muuten kiitos kommentista, jota en todellakaan pistänyt pahakseni!) arveli, ettei meitä kohta enää kutsuta kenenkään luokse, jos olemme toisten lapsionnesta kateellisia. Se, että meillä on ollut ja joskus yhä on vaikeuksia hallita tunteitamme, ei tarkoita sitä, että kävisimme ristiäisissä osoittamassa mieltämme tai pilaisimme lasten syntymäpäiväjuhlat nuivalla asenteellamme. Jos tuntuu pahalta, emme mene kylään, jossa on pieniä lapsia. On varmaan niitäkin, jotka eivät enää kutsu meitä, koska olemme monta kertaa jättäneet menemättä, mutta ehkä se kertoo muutakin suhteestamme näihin ihmisiin.

**) Tämä lapsikateushan menee ohi sitten, kun lapsi lakkaa olemasta kantoliinassa kuljetettava, äidin rintaa hamuava symboli kaikelle sille lapsen ja vanhemman väliselle läheisyydelle, jota kaipaan, kun sanon haluavani lapsen. Kun lapseen sitten tutustuu, hänestä tulee yksilö, oma itsensä ja hän lakkaa edustamasta jotain, jota emme voi saada. Samalla häviää kateus.