Huh huh. Taas on se aika kuukaudesta, että vollauttaa tavallistakin enemmän. Avasin illalla telkkarin koko kesän tauon jälkeen ja kylläpäs sieltä tulikin liikuttava ohjelma! Se dokumentti pojasta, joka on puoliksi saamelainen, puoliksi mauritiuslainen. Vollasin melkein koko ajan ! Ensinnäkin saame vollauttaa minua aina, jopa livenä (urhea alkuperäiskansa, mahtava kieli jne), mikä lienee aika noloa. Sitten pojalla oli Mauritiuksella kova ikävä saamen-mummoa (isovanhemmat ! niisk !  (Millainen suhde omalle lapsellemme muodostuu isovanhempiinsa?)). Sitten se kieli, mitä Mauritiuksella puhuttiin, aivan ihanaa ! Sitähän  ensin muka ymmärtää ja sitten yhtäkkiä ei taas tajua mitään ! niisk ! Ja päälle vielä itkukohtaus oman vaarini takia : kun vaari oli jo aika dementoitunut eikä tajunnut nykypäivästä paljoakaan, serkkuni oli vastavihityn vaimonsa kanssa mummilla ja vaarilla kylässä. Tuore aviopari kertoi menevänsä häämatkalle Mauritiukselle. Jotain puolen tunnin päästä, kun puhuttiin jo aivan muusta, vaari (joka tuolloin ei juuri sanonut mihinkään mitään kun ei oikein pysynyt mukana keskusteluissa ja unohti aina, keitä ympärillä olijat taas tarkkaan ottaen olivatkaan) yhtäkkiä huudahti voitonriemuisesti : Morishös ! Ällistyksestään toivuttuaan mummi tajusi, että vaari oli joskus muinoin ollut kerran työmatkalla Mauritiuksella ja varmaan yhtäkkiä muisti, miten saaren nimi englanniksi lausutaan. Minua tämä tarina liikuttaa kovin, minusta vaari siinä tarrasi nykyhetkeen ja osallistui keskusteluun, vaikka sitten vähän myöhäsyntyisesti.

No, enpä ole perheemme ainoa vollaaja : R on nykyisin koulussa töissä ja myönsi tänään vollanneensa, kun eräs ekaluokkalainen (jotka on kuulemma kaikki tosi söpöjä) oppi yhtäkkiä lukemaan. Vollausherkkyyttä todennäköisesti lisäsi jonkun verran se, että kyseinen lapsonen on kv-adoptoitu…

Olen muuten ajatellut mennä kiinan alkeiskurssille aikani kuluksi. Mutta miten ihmeessä pystyn olemaan siellä vollaamatta ?