Viikonloppuna kävin Wanhanajan joulumarkkinoilla, missä vanhan suomalaisen perinteen mukaan myytiin enimmäkseen metrilakua ja pölypusseja. Olkaa onnellisia te uusmaalaiset, teillä on oikeita käsityöläismarkkinoita joka joulunalussunnuntai!

Horjahdin myös kenkäkaupan ovesta sisään ja hupsista vaan, olin tuota pikaa kolminumeroisen summan köyhempi. Auts. Mutta on ne ihanat! Kevyet, ihanan pehmeää rasvattua nahkaa ja käsintehdyt, kantapäässä ilmatyynypehmuste ja mikä parasta, nahkavuori! Olen nimittäin allerginen villalle ja akryylille ja löydän äärimmäisen harvoin talvikenkiä, joissa ei ole vuoressa jompaakumpaa tai kumpaakin.

Kävimme viikonloppuna tervehtimässä erästä ystäväämme, joka toipuu leikkauksesta. Hän vaikutti jo varsin hyväkuntoiselta ja totesi, että menisi mielellään jo viikon päästä töihin. Koska kolmen viikon sairasloma kuulostaisi itsestäni tällä hetkellä ihanalta lepotauolta (siis edellyttäen etten olisi kovin kipeä), ihmettelin, eikö hän sitten halua levätä rauhassa kotona, kun kerta lupa siihen on annettu ja sijainen takaa, etteivät työt kasaudu. Ystävämme vilkaisi lapsiaan (esikoinen 4v ja kuopus 8kk) ja totesi, että vain töissä hän on tähänkin asti pystynyt lepäämään…

Kotiin palattuamme totesimme, että niin paljon kun lasta kaipaammekin, niin on tässä lapsettomuudessa hyviäkin puolia: ainakin saamme huomenna nukkua juuri niin pitkään kun nukuttaa ja lukea sunnuntain hesaria rauhassa vaikka kaksi tuntia. Siitä ilosta pelasimmekin sitten scrabblea aamuyöhön ja sekoitimme unirytmimme… mutta toisaalta, tänään kävin nukkumassa R:n kainalossa tunnin päiväunet, kun oli kahden tunnin hyppy lukujärjestyksessä!

Kuorruttaakseni itseni omalla onnellisuudellani luin iltalukemiseksi Reko ja Tina Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia. Ei siitä nyt enempää, mutta kylläpä olenkin aiemmin valittanut pienestä!