Näin äitienpäivän jälkimaingeissa tuli mieleeni, etten ole koskaan käyttänyt äidistäni sanaa äiti, ainakaan niin että muistaisin sitä itse. Aikojen alussa kuulemma isoveljeni ja minä olemme sanoneet isä ja äiti, mutta niin kauan kun minä muistan, olen kutsunut vanhempiani etunimillä. En myöskään osaa kertoa heistä sanoilla isä ja äiti, vaan aina 'mun äiti' tai 'mun isä', jos oletan kuulijan hämääntyvän etunimen käytöstä.

Ollessani kolmen vanha ottosisareni ja -veljeni muuttivat meille. Heillä oli jo isä ja äiti, eivätkä vanhempani varmaan (?) halunneet viedä biologisten vanhempien paikkaa heidän sanavarastossaan. Niinpä etunimet jäivät käyttöön ja levisivät ilmeisesti nopeasti koko lapsilaumaan. Vanhempani eivät myöskään ole koskaan käyttäneet tosistaan nimityksiä isä/äiti (tyyliin viepäs tuo isälle, kysy äidiltä), vaan käyttäneet aina etunimiään, mikä sekin varmaan edesauttoi tavan tarttumista.

Muistan, kuinka jossain vaiheessa yhtenä rintamana suutuimme, kun naapurin lapset väittivät meille, etteivät X ja Y ole meidän oikeat isä ja äiti, jos emme kerta sano itse niin. Nyt kun ajattelen asiaa, tuo tilanne on mahtanut tuntua ottosisaruksistani paljon pahemmalta. Olisivatkohan he halunneet sanoa vanhempiamme isäksi ja äidiksi? Olisihan se antanut ulkopuoliselle aivan erilaisen viestin.

Kerran kuulin, kuinka serkkuni kinusi äidiltään jotain rimpsulla rakas kulta ihana äiti, saisinko… Vierestä seurannut äitini totesi tähän syvään huokaisten, että jos meidän lapset oikein hirveästi jotain haluavat, ne saattavat sanoa äiti. Olin aina kuvitellut, että äidilleni on aivan sama, millä nimellä häntä kutsutaan, mutta ehkä olin väärässä?

Nuorempana halveksin naisia, jotka lapsen saatuaan jankkaavat tälle sanaa äiti, että lapsi varmasti oppisi sen ensimmäisenä, ja alkavat kutsua puolisoaan isäksi aina lapsen kuullen. Minusta oli (ja on edelleen) noloa, kun ex-mieheni isä sanoi vaimoaan äidiksi. Vielä nolompaa on, jos aikuinen ihminen sanoo isäänsä isiksi. Nyt, kun en itse ole tullut äidiksi vaikka olen kuinka halunnut, jo pelkkä sana äiti saa minut liikuttumaan.

Kaikista eniten maailmassa juuri nyt haluan olla tulevalle adoptiolapsellemme äiti. Koen itse, että voin sitä myös olla, vaikken voikaan koskaan lastani synnyttää, ja vaikka joudumme olemaan hänestä erossa ainakin hänen ensimmäisen elinvuotensa. Tiedän, että R:stä tulee maailman paras isä. Toivon sydämestäni, että myös ulkopuoliset ihmiset antavat meidän olla äiti ja isä tuomatta rivien välissä esiin, että hänhän ei ole oma lapsenne.

Toivon, että adoptiolapsemme jonain päivänä sanoo meitä isäksi ja äidiksi. Uskon, että se on lapselle itselleenkin tärkeää, koska niillä sanoilla hän viestittää kaikille suhteensa meihin ja meidän suhteemme häneen. Uskon, että ääneen sanomalla asiat konkretisoituvat ja tulevat olevaisiksi tai ainakin vahvistavat olemassaoloaan. Siksi on tärkeää joskus sanoa toiselle hempeitä asioita ja kauniita sanoja ääneen, sanoja niin kuin tahdon. Sanat äiti ja isä ovat semanttinen napanuora meidän ja lapsemme välillä.

Nyt pitäisi vielä (saada adoptiolupa, odottaa kärsivällisesti yli vuosi ja) saada selville, oppiiko lapsi nuo sanat ilman, että niitä hokee hänelle aamusta iltaan? En nimittäin vielä ole aivan sinut anna äiti katsoo, äiti antaa, äiti tuo, äitin täytyy nyt mennä töihin –puhetavan kanssa…

Alla pöytäliina, jonka olisin ostanut itselleni äitienpäivälahjaksi, jos olisin äiti. Jouduin siis ostamaan sen ihan muuten vaan, luottaen siihen, ettei R todennäköisesti huomaa, että meillä on taas uusi pöytäliina. (Väri kuvassa on muuten ainakin omalla näytölläni oikea, kangas on koevärjäyserästä.)