Kirjoitin jo aikaisemmin Anu Myllärin kirjasta Adoptoitu. Kirjailijaa haastateltiin toissailtana Punainen Lanka –ohjelmassa, josta seuraavassa muutamia haja-ajatuksia:
On ihan hyvä, että kansainvälinen adoptio saa huomiota osakseen, ja varsinkin, ettei siitä puhuta pelkästään huolettomaan nuo suloiset tummasilmät –sävyyn. Tämä ohjelma ei myöskään (liikaa) revitellyt asian negatiivisilla puolilla. Ohjelmassa oli mielestäni kuitenkin se pieni ongelma, että katsojankin oletettiin lukeneen Myllärin kirja: toimittajan kysymykset liittyivät usein suoraan kirjan tapahtumiin, eikä niitä selitetty mitenkään. Olettaisin, että ns. kuka tahansa kadunmies ei olisi pysynyt kärryillä.
Hämmästyin, kun Maarit Tastula (jota olen yleensä pitänyt hyvänä ja asiallisena toimittajana) pyysi Mylläriä antamaan kouluarvosanan isälleen. Olisiko hän tehnyt saman kysymyksen ihmiselle, joka elää biologisten vanhempiensa kanssa? Minä ainakin liikutuin, kun Anu Mylläri antoi isälleen arvosanan 10+ siitä huolimatta, että toimittaja oli pedannut huonoa arvosanaa isän pohojalaasen jurouden ja kiireisyyden takia.
Kun Tastula kysyi A.M.:ltä, eikö hänen vanhemmillaan sitten ollut omia lapsia, olin vähällä pudota tuolilta! Vaikka olen itse sitä mieltä, että monet adoptioäidit hysterisoituvat joskus turhaan sanan oma aika yleisestä käytöstä kun tarkoitetaan biologisia lapsia, mielestäni sanavalinta oli nyt todellakin väärä. Jos Anu Mylläri ei siis Tastulan mielestä ole vanhempiensa oma lapsi, ovatko vanhemmatkaan sitten hänen omat vanhempansa? Ja jos eivät, mitä hänelle jää?
Tästähän ohjelmassa juuri oli kysymys. Siitä toiseudesta, johon ulkomaalaisen näköinen lapsi on tuomittu, ja näköjään loppuelämäkseen. Siitä, että hänellä ei OLE muuta kulttuuria kun suomalainen kulttuuri, ja kuinka ympäristön muukalaiseksi leimaava asenne estää häntä ottamasta/tuntemasta sitä omakseen. Tämähän oli Anu Myllärin esittämä kysymys ohjelman nimessäkin: enkö saa olla edes suomalainen, kun ei minulla ole mitään muutakaan?
Eniten minua liikutti Anu Myllärin murre. Ikävä vahvan itämurteen sävyttämään lapsuuteeni on jättänyt minuun heikon kohdan mitä tahansa murretta puhuville ihmisille, ja liikutun usein, kun joku puhuu murretta (!). Eiliseen ohjelmaan liittyen liikuttavaa oli myös se, että A.M. siirtyi murteeseen aina puhuessaan kodista tai vanhemmistaan: kun hän kertoi äidin kuoleman jälkeen jääneensä isän kanssa kaharen, ja että tehtihin sitten oman näköönen elämä, tarvittiin aika monta nenäliinaa.
