Tarvitsin adoptionhakijaksi rekisteröitymistä varten itsestäni passikuvan, ja surin jo etukäteen tavanomaista rangaistusvanki-lookia, joka kasvoilleni ilmestyy nähdessäni kameran. Yleensä myös hiukset litistyvät kasaan,  iho muuttuu epätasaisen kalpeaksi ja silmät menevät aavistuksen verran kieroon antaen vaikutelman suttuisesta, salakavalasti hulluuteen vajonneesta ihmisestä.

Tänään koitti se kauan odotettu päivä, jolloin kohtasin kampaajani, johon olen kehittänyt riippuvuusssuhteen. Hyvät kampaajat, vallankin mukavat sellaiset, ovat sen verran harvassa, etten kerro enempää, ettette ryntää kaikki varaamaan aikoja -nykyiselläänkin odotusaika siitä hetkestä, kun huomaan, että hiuskatastrofi on käsillä siihen hetkeen, kun vihdoin saan hänelle ajan, on aivan liian pitkä. Joka tapauksessa havaitsin jälleen kerran pesun, päänahkahieronnan, värjäyksen, kahvit, varsin maltillisen mutta kauniin kampauksen, mukavan juttutuokion ja täysin ansaitsemattoman alennuksen saatuani, että peilissä hymyilee siedettävän näköinen hahmo. Ja sitten välähti: nyt sinne passikuvaan ja äkkiä! Et voilà! Jes! näytän normaali-ihmiseltä!

Poistuessani paikalta tunsin olevani superovela hämääjä ja päässäni soi asianmukaisesti legendaarinen kertosäe "...mielipuoli sontiainen nauroi hurjaa nauruaan."..*

Nyt Kiinassa päästään luulemaan, että vain perheemme isällä on vankilatausta.

*) Kai te kaikki siis tiedätte sen ihanan laulun surullisesta sontiaisesta, joka rakastuu laihalehmään?