...Onnelassa kirjoitetaan viisaasti hedelmällisyyshoidoista ja adoptiosta. Kun meillä itsellämmekin ovat lapsettomuushoidot jo takanapäin, voin allekirjoittaa Onnelan emännän käsityksen siitä, että lapsettomuushoidoissa pari ajattelee usein vain itseään, ja vasta adoptiossa (ja siten ainakin ensi alkuun pakon edessä) näkökulma siirtyy lapseen. Itselleenhän sitä lapsen haluaa, itsehän sitä haluaa äidiksi tulla. Ja kuka ei haluaisi? Ja mitä pahaa siinä on, jos haluaakin?

Ei mitään tietenkään, eikä adoptioprosessin jälkeenkään putkahda esiin uudestisyntyneitä, epäitsekkäitä, pyhiä vanhempia. Adoptioprosessi kuitenkin muuttaa radikaalisti näkökulmaa tähän asiaan; sitä oppii yhtäkkiä ajattelemaan, ettei sillä ole väliä, miltä minusta tuntuu saada pieni tai iso, tumma tai vaalea lapsi. Ainoa, millä on väliä, on se, miltä lapsesta tuntuu tulla juuri meidän perheeseemme ja miten hän kokee sen, miten me toimimme.

On vaikea selittää tätä antamatta ymmärtää, että biolapsen saaneet ovat itsekkäämpiä, mitä en siis todellakaan tarkoita. Tarkoitan sitä, että me olemme (tietenkin) aivan yhtä itsekkäitä, mutta me opimme ajattelemaan eri tavalla, koska meidän on pakko (ja koska meidän lapsemme ovat erilaisia: tästä kirjoitin aikaisemmin). Biolapsen äiti ajattelee usein, että on luonnollista saada lapsi, ja että kaikki se, mitä lapsi tekee tai ei tee, on myös luonnollista. Moni äiti olettaa myös, että osaa vaistomaisesti toimia oikein, mutta jos jokin menee pieleen, sekin on luonnollista, eihän kaikkea voi tietää. Adoptioäidin taas oletetaan (vai oletetaanko?) todella osaavan tehdä oikein, ja jos jokin menee pieleen, helposti ajatellaan, että vanhemmat ovat toimineet väärin.

Aikuinen adoptoitu Anu M puhui lapsentekoillassa siitä, miten ahdistavaa on tuntea, kuinka adoptoidun lapsen oletetaan olevan kiitollinen adoptioperheelleen. Adoptio ei ole hyväntekeväisyyttä, eikä toivottu lapsi ole tuote, jonka on toteutettava sille asetetut odotukset. Adoptoidut lapset eivät kuitenkaan ole ainoita, joilla on ristiriitaisia tunteita. Tunnen, että seison tällä hetkellä jollain tavalla lapsen haluamisen itsekkyyden ja lapsen vastaanottamisen hyväntekijän roolien välissä, enkä tiedä minne voin astua tuntematta syyllisyyttä. Anu M mainitsi, että adoptioäidin pitäisi olla sinut sen kanssa, ettei pysty antamaan lapselleen mitään, ei yhtään mitään. En ole ihan varma, ymmärsinkö oikein, mitä hän tarkoitti, mutta luulen, etten ole vielä valmis. Onneksi minulla on aikaa.