Olemme nyt hitaasti mutta varmasti tajuamassa, ettemme koskaan saa
biolasta. Olemme puhuneet siitä paljon, mutta silti sen lopullinen
käsittäminen on ollut hidas prosessi. Jokaisen epäonnistuneen hoidon
jälkeen on seurannut epätoivon ja surun vaihe, jossa olemme itkeneet
sitä, miksemme koskaan tunnu onnistuvan, ilman että kuitenkaan olisimme
todella tarkoittaneet EI KOSKAAN. Alitajuisesti olemme silti aina
ajatelleet, ettei tämä lopu tähän, että yritämme vielä, ja sen
toivonkipinän avulla olemme jaksaneet jatkaa.
Viimeksi kun kävimme klinikalla, lääkärimme mainitsi adoption. Kun
lapsettomuusklinikan lääkäri (tehtyään juuri alkionsiirron) ehdottaa
adoptiota, tyhmempikin tajuaa, ettei toivoa enää ole. En ole siitä
hänelle katkera, päinvastoin. Olemme itse miettineet adoptiota jo aika
kauan, torjuneetkin ajatuksen
osittain, mutta nyt tuntuu siltä, että haluamme sitä. Tähän asti oli
kuljettava ennen kuin todella halusimme sitä, tämä tie oli kuljettava
loppuun saakka. Nyt se on pikku hiljaa kuljettu loppuun, nyt vaihdamme
suuntaa. Perjantaina on ensimmäinen neuvontakäynti. Nyt meillä on
oikeasti toivoa. Hui (?).
tiistai, 4. lokakuu 2005