R on nyt ollut jo viikon todella maassa, ja se tarttuu. Itkemme vuorotellen kuolleita lapsiamme, ja vaikka ajatus adoptiolapsesta lohduttaa, se on vain niin eri juttu ja niin kaukana tulevaisuudessa, ettei se auta. Auta?? Mitä ihmettä oikein ajattelen? Eihän adoptiolapsi ole mikään apu kenenkään ongelmiin! Eihän adoptiolapsi ole lohtulapsi niille, jotka eivät biolasta saa. Adoptiolapsen täytyy olla toivottu omana itsenään, ei niin, että hän on vanhemmilleen toissijainen vaihtoehto. Koko adoptoinnin ideahan on antaa lapselle koti, ei vanhemmille lasta.

Näin meille hoetaan joka paikassa, ja niinhän itsekin ajattelemme. Siinäpä se. Jos adoptointi siis ei ole ratkaisu lapsettomuuteen, miksi kaikki olettavat, että nyt kun olemme päättäneet adoptoida, emme enää sure lastemme kuolemaa?

En minä enää kuvittele, että voisimme tai olisimme voineet saada biologisen lapsen (A). Olen jo tottunut siihen ajatukseen, että meidän tuleva lapsi on (ja haluan että hän on!) adoptoitu (B). Eikö silti ole luonnollista, että minusta yhä saattaa tuntua pahalta nähdä muita, jotka nips naps saavat lapsia?

Ehkä olen vainoharhainen tai tulkitsen väärin, mutta minusta tuntuu siltä, ettemme saisi surra asian A menetystä, koska haluamme (aivan eri) asiaa B.