R on nyt
ollut jo viikon todella maassa, ja se tarttuu. Itkemme vuorotellen
kuolleita lapsiamme, ja vaikka ajatus adoptiolapsesta lohduttaa, se on
vain niin eri juttu ja niin kaukana tulevaisuudessa, ettei se auta. Auta??
Mitä ihmettä oikein ajattelen? Eihän adoptiolapsi ole mikään apu
kenenkään ongelmiin! Eihän adoptiolapsi ole lohtulapsi niille, jotka
eivät biolasta saa. Adoptiolapsen täytyy olla toivottu omana itsenään,
ei niin, että hän on vanhemmilleen toissijainen vaihtoehto. Koko
adoptoinnin ideahan on antaa lapselle koti, ei vanhemmille lasta.
Näin
meille hoetaan joka paikassa, ja niinhän itsekin ajattelemme. Siinäpä
se. Jos adoptointi siis ei ole ratkaisu lapsettomuuteen, miksi kaikki
olettavat, että nyt kun olemme päättäneet adoptoida, emme enää sure
lastemme kuolemaa?
En
minä enää kuvittele, että voisimme tai olisimme voineet saada
biologisen lapsen (A). Olen jo tottunut siihen ajatukseen, että meidän
tuleva lapsi on (ja haluan
että hän on!) adoptoitu (B). Eikö silti ole luonnollista, että minusta
yhä saattaa tuntua pahalta nähdä muita, jotka nips naps saavat lapsia?
Ehkä olen vainoharhainen tai tulkitsen väärin, mutta minusta tuntuu siltä, ettemme saisi surra asian A menetystä, koska haluamme (aivan eri) asiaa B.
perjantai, 21. lokakuu 2005