Olen viime vuosina ja ei-niin-yllättävää-kyllä varsinkin viime aikoina lueskellut paljon adoptiolapsen sopeutumisesta ja kiinnittymisestä uuteen perheeseensä. En tietenkään vielä ole itse kokenut tällaisia tilanteita, mutta koska niistä kirjoittaminen lapsen tulon jälkeen yksilöisi kaiken liittymään juuri omaan lapseemme, päätin kirjoittaa ajatuksiani tänne nyt.

Osoitan nämä ajatukseni sekä niille teistä, jotka ehkä kyselevät itseltään, eikö ole pienelle lapselle aivan kamalaa, kun hänet siirretään toiselle puolen maailmaa pois kaikesta tutusta, että erityisesti niille, jotka iloitsevat, kuinka onnemme ja toiveemme nyt vihdoin toteutuvat sinä päivänä, kun saamme lapsen syliimme. Koska moni lukija on kertonut haluavansa tietoa adoptiosta ja koska tiedon "saaminen" adoptiovanhemmilta usein päättyy juuri lapsen tuloon, haluan myös raottaa lukijoilleni ovea sinne, mikä meitä ehkä odottaa. Pyydän jo etukäteen anteeksi mahdollista kansanvalistussävyä : en oleta lukijoideni olevan tyhmiä, mutta tiedän, että monilla (esim itselläni aikaisemmin) on lapsen tulosta kotiin käsityksiä, jotka eivät aivan vastaa todellisuutta.

Erityisesti taaperoikäisen lapsen kohdalla siirtyminen uuteen perheeseen mullistaa sekä lapsen että vanhempien elämän totaalisesti. Nyt moni ajattelee, että ainahan lapsen tulo muuttaa kaiken ja lapsi kun lapsi, mutta kyllä repäisy toiseen maahan, perheeseen, kulttuuriin ja kieleen on järkyttävä ja traumaattinen kokemus lapselle, joka 1) jo ymmärtää siirtymisen ja lähtemisen merkityksen, on mahdollisesti kiintynyt senhetkiseen hoitajaansa, mutta joka 2) elää vain ja ainoastaan tätä hetkeä, koska hänen ymmärryksensä ajasta on rajallinen, (=ei osaa luottaa siihen, että kohta/huomenna/tulevaisuudessa helpottaa) ja joka on juuri oppimassa hahmottamaan maailmaa myös kielen avulla (=hätääntyy, kun ei saakaan ympäriltään totuttua kielellistä turvaa).

Meille kaksinoloon ja vapaisiin aikatauluihin tottuneille vanhemmillekin tottuminen siihen, että uusi perheenjäsen tarvitsee todella paitsi ruokaa, hellyyttä ja positiivista huomiota, myös esimerkiksi fyysistä kiinni pitämistä, rauhoittamista tai sylissä kantamista aivan koko ajan eikä välttämättä nuku lainkaan päivän aikana, ei ole aivan helppo nakki huolimatta siitä, että asia olisi etukäteen tiedossa. Mutta meitä on sentään kaksi ja pystymme tukemaan ja ymmärtämään toinen toistamme!

Kirjojen ja elokuvien luomat mielikuvat lastenkodeissa käsiään ojentelevista, rakkaudennälkäisistä ja « omaa kotia » odottavista pikku pilteistä ovat surullista kyllä hyvin harhaanjohtavia. Lapsi, joka ei varhaisessa vauvaiässä saa tarvitsemaansa hoivaa ja turvaa aikuisesta suojelee itseään ensisijaisesti lakkaamalla tavoittelemasta sitä. Lapsi, joka on oppinut, että aikuiset ovat epäluotettavia tai satuttavat, suojautuu välttämällä kaikkea kontaktia aikuisen kanssa ja luottamalla vain itseensä. Kun hylätty lapsi, joka on otettu hoitoon ja joka on vasta vähitellen oppimassa luottamaan hoitajaansa, erotetaan pakolla tästä hoitajasta, on luonnollista, että hän pitää seuraavia hoitajiaan ensin suurimpina vihollisinaan, ei kauan odotettuina omina vanhempinaan.

Pieni lapsi ei osaa odottaa sellaista, mitä ei ole koskaan kokenut. Sen sijaan pienikin lapsi suree menetettyä ihmissuhdetta entiseen hoitajaansa, riippumatta siitä, kuinka köyhissä tai huonoissa oloissa hän on elänyt tai miten hoitaja on häntä kohdellut. Adoptiovanhemman voi olla vaikea kohdata lapsen surua, torjuntaa tai suoranaista vihaa tilanteessa, jossa itse on vuosikausia odottanut vanhemmuutta ja vihdoin toteutuvaa suurta unelmaa lapsesta. Siksi kauan odotetun adoption toteutuminen saattaa olla tuoreille vanhemmillekin shokki ja tilanne, johon on vuosien valmistautumisesta huolimatta vaikea sopeutua.

Meidän vanhempien tehtävänä on kannatella näitä lapsen kokemuksia, osata antaa tunteille ja reaktioille tilaa ja aikaa. Emme voi odottaa lapselta välitöntä kiintymystä meihin, emmekä pitää sitä edellytyksenä omalle kiintymyksellemme lasta kohtaan. Tunteiden kuormittavuutta lisää osaltaan myös suru : suren sitä aikaa, jonka olen lapsemme vauvaiässä "menettänyt", aikaa, jonka olisin halunnut enemmän kuin mitään muuta viettää hänen kanssaan, suojelemassa kaikelta pahalta.

En missään nimessä halua, että ihmiset ympärillämme pitävät tulevaa lastamme ongelmakimppuna, jonka kiintymyssuhdehäiriöt tai regressiovaiheet vain vaikeuttavat elämäämme. En myöskään halua, että meitä säälitään, koska adoptoiminen on niin vaikeaa : me haluamme juuri tätä, tähän olemme valmistautuneet, lapsen saaminen adoption kautta on tähänastisen elämämme suurin onni. Haluamme rakastaa juuri tätä lasta, oli alku sitten kuinka hankalaa tahansa.

Toivon vain, että lähimmäisemme ymmärtäisivät, ettei ole aivan sama, miten lapsemme kanssa toimimme. Lapsen esittely suvulle, kahvilassa istuskelu muiden tuoreiden äitien kanssa, vauvauinnit ja muskarit eivät ole tärkeysjärjestyksessämme ykkösenä. Suuret ihmispaljoudet ja vaihtuvat paikat voivat oikeasti aiheuttaa lapsessa hämmennystä ja viivyttää kiinnittymistä perheeseen : vielä kuukausienkin jälkeen voi olla jotain muuta kuin ylisuojelemista viettää aikaa ihan vain oman perheen kesken.

Tarvitsemme nyt onnea, aikaa, tilaa, luottamusta ja rohkeutta kasvaa perheeksi tyttäremme kanssa. Adoptio virallistettiin Etiopiassa tänään.

P.S. Asiasta kiinnostuneille [ja kirjaston hankinnoista vastaaville...] muutama kirjallisuusvinkki:

Irene Pärssinen-Hentula et al: Matkalla perheeksi – opas adoptiovanhemmille, Pelastakaa Lapset 2008

Mary Hopkins-Best : Toddler Adoption, The Weawer’s Craft, Perspective Press 1996

Pyysin kysymyksiä ja sainkin niitä heti kohta monta… KIITOS! Loistavia, tärkeitä ja selkeitä kysymyksiä! Alla vastauksiani. ...JA VIELÄ ALEMPANA LISÄÄ VASTAUKSIA UUSIIN KYSYMYKSIIN.

Maija kysyi seuravaa:

Mietin vain, että oletko törmännyt (tuleviin) adoptiovanhempiin, jotka ajattelevat ns. pelastavansa lapsen "pahasta maailmasta" "hyvään maailmaan"? Joskushan tällaiseen ajatteluun törmää, mutta onkohan se harvinaisempaa adoptiovanhemmilla. Minkälaisia ajatuksia tapaamillasi adoptiovanhemmilla on tästä noin yleensä? Ehkä on muutamaa erilaista ryhmää (yleistys tietenkin)?

En ole koskaan törmännyt ns maailmanparantajaperheeseen, vaikka olen itsekin sellaisista kuullut ja lukenut. Ajatus siitä, että lapsen pitäisi olla kiitollinen hänet pelastaneille vanhemmilleen on kamala, suorastaan kuvottava. Muutama ihminen on kyllä meillekin kommentoinut, että olemme “hienoja ihmisiä” tms kun olemme adoptoimassa lasta, mutta olen ilmaissut mielipiteeni tästä hyvin selkeästi. Tämä on yksi asioista, joka varmaan käydään läpi jokaisessa adoptioneuvonnassa, joten en usko tämän ajattelutavan olevan kovin yleinen adoptioperheissä.

Seuraava kommentoija, vanha tuttu (ja jo rakas!) nimimerkki adoptiokriittinen, laittoikin kysymyksiä tulemaan vaatimattomat 20 kpl (!!):

1. Miten adoptioneuvonnassa teitä on valmistettu adoptiolapsen murrosikään, itsenäistymiseen ja aikuistumiseen?

Neuvonnassa ei varsinaisesti käyty läpi erikseen adoptiolapsen murrosikää tai muutakaan yksittäistä kasvun vaihetta, mutta luin paljon aiheesta ja keskustelimme lukemastani. Jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin adoptioneuvojallamme ei tuntunut olevan minua enempää tietoa näistä asioista… (EDIT 8.10. Kuten Tuazophia kommentissaan toteaa, neuvonnan tarkoituskaan ei toisaalta ole opettaa tai antaa vastauksia vaan saada ajattelemaan itse ja antaa valmiuksia etsiä apua.)

2. Ajatteletko, että nuo em. vaiheet olisivat adoptiolapsen kohdalla jotenkin erilaisia kuin biolapsen kohdalla a) lapselle ja b) teille?

Ajattelen. Uskon, että adoptiolapsen murrosikä, itsenäistyminen ja kaikenlainen identiteetin rakentuminen (aikuisenakin) ovat vaiheita, joissa sekä lapsi että me vanhemmat tulemme käymään läpi adoptiotaustaa sekä hyvässä että pahassa. Se, että lapsi on pienenä hylätty ja hänet on vieläpä siirretty maailman toiselle puolelle ilman, että hän itse olisi voinut vaikuttaa asiaan mitenkään, on uskoakseni lähes väistämättä asia, joka jossain vaiheessa mietityttää (meitä kaikkia). Uskon myös, että näiden asioiden miettiminen on erittäin tärkeää lapsen identiteetin muodostumiselle. Adoptoitu lapsi on taustansa takia erilainen kuin biolapsi ja Afrikasta adoptoitu lapsi on sitä myös ulkopuolisten silmissä. Olisi omituista, jos nämä asiat eivät tulisi esiin siinä vaiheessa, kun lapsi etsii paikkaansa perheessämme, suvussamme, Suomessa ja maailmassa. Monen mielestä adoptiolapsen erilaisuutta liioitellaan, koska “kaikkihan kyseenalaistavat vanhempiensa auktoriteetin murrosiässä”. Niin varmaan kyseenalaistavatkin, mutta kyllä adoptoidulla nuorella on minun mielestäni aivan eri tilanne kuin bioperheessään kasvaneella nuorella. Niissä elämänvaiheissa, joissa itsetunto muutenkin rakoilee, ei ole helppoa tuntea itseään päivittäin ulkopuoliseksi ainoassa kotimaassaan, perheessään ja yhteiskunnassa. (tämä nyt meni vähän worst case scenario –puolelle, mutta silti)

3. Kun olette molemmat tuollaisia akateemisia, masentuisitko jos tuleva lapsenne olisikin esimerkiksi vaikeasti oppimishäiriöinen eikä olisi kiinnostunut mistään muusta kuin eläimistä (joita teillä ei ilmeisesti ole)?

No en! Emme ole kasvattamassa tulevaa maisteria tai tohtoria, vaan lasta, jonka toivomme kyllä kykenevän itsenäiseen elämään, kun se aika tulee. Olen päinvastoin itse katunut sitä, etten itse hankkinut ammattia, jossa tekisin oikeasti käsilläni jotakin. Ja eläinkiinnostustakin meiltä kyllä löytyy vaikka muille jakaa… :) Oppimisvaikeuksia kai kukaan ei lapselleen nimenomaisesti toivo, mutta jos niin kävisi, toivoisin osaavani nähdä ne lapsen omina ominaisuuksina, en vammoina tai piirteinä, jotka pitää karsia pois tai eliminoida.

4. Monet adoptiovanhemmat käyvät adoptiolastensa kanssa näiden syntymämaan kielen kursseilla tai harrastavat esim. afrikkalaisia tansseja tai kalligrafiaa. Oletteko miettineet, tulisiko adoption myötä teidän perheen elämään tällaisia elementtejä vai pikemminkin suomalaista kansanmusiikkia, Marimekkoa, ruisleipää, räsymattoja ja muuta blogissasi näkynyttä supisuomalaisuutta?

Varmaan molempia. Suomalainen kansanmusiikki on lähellä sydäntäni, mutta niin on afrikkalainenkin! En ole kuitenkaan ajatellut ryhtyä esittämään mitään muuta, kuin mitä oikeasti olen, esimerkiksi puhumaan lapselleni jotain muuta kuin omaa äidinkieltäni. Afrikkalainen tanssi, amharan kieli tai afrikkalainen ruoka voisivat hyvinkin olla mielenkiintoisia harrastuksia, jotka antaisivat lapsellemme myös viestin siitä, että hänen kotimaansa kulttuuri kiinnostaa meitä. Jos myös lapsemme haluaisi harrastaa jotain Afrikkaan liittyvää, tukisimme sitä ilman muuta, mutta emme varmaankaan ryhtyisi tuputtamaan hänelle näitä asioita.

5. Millainen olo sinulle tulee siitä, kun esim. aborttipalstoilla jotkut moralisoivat aborttia ja tuputtavat adoptiota? Keitä nämä ihmiset mahtavat olla?

Hämmentynyt. En tietenkään toivoisi kenenkään päätyvän aborttiin heppoisin perustein, mutten usko niin kovin usein käyvänkään. En myöskään näe suoraa yhteyttä abortin ja adoption välillä. En ole tosin koskaan tainnut käydä millään aborttipalstoilla, joten vastaus tuli nyt vähän hatusta.

6. Toivoisin sinun kritisoivan suomalaista adoptioprosessia ja toisaalta esim. Adoptioperheet-yhdistyksen adoptioajatuksia jotenkin. Mitäköhän kritiikkiä toisit julkisesti esiin?

Suomalainen adoptioprosessi on kieltämättä erittäin raskas ja vie nopeimillaankin vuosikausia. Prosessia voisi kansainvälisen adoption kohdalla nopeuttaa erityisesti Suomen päässä (eikä täältä Suomesta tietysti muuhun voi vaikuttaakaan) esimerkiksi järkeistämällä ja parantamalla neuvontaa: jäykät rajat neuvonnan kestosta ja käyntikerroista sosiaalityöntekijän luona, tietyn muotoinen kotiselvitys jne tuntuvat valitettavan usein jäävän adoptioneuvonnan pääsisällöksi sen sijaan, että neuvoja ja perhe oikeasti ja rehellisesti keskustelisivat asioista siinä tahdissa ja niin monta kertaa, mikä on kullekin perheelle tarpeen. Tilanteen parantaminen tosin edellyttäisi sosiaalityöntekijöiden kouluttamista tehtävään huomattavasti nykyistä paremmin ja toisaalta kasvattaisi heidän valtaansa aika pelottavalla tavalla… Jonot adoptioluvan myöntävään lautakuntaan ovat välillä epäinhimillisen pitkiä (muutama vuosi sitten jopa puoli vuotta!) ja monessa välissä adoptiohakijat joutuvat odottelemaan turhauttavan kauan byrokratian rattaiden pyörimistä. Adoptioperheet -yhdistyksen ajatuksia en osaa sen kummemmin kommentoida, koska en näe heillä mitään yhtenäistä linjaa tai ajatusmallia.

7. Asteikolla 1-100, kuinka paljon uskot, että tuleva lapsesi kasvattaa sinua ihmisenä juuri sen vuoksi, että hän on adoptiolapsi ja syntynyt Etiopiassa?

100? Uskon, että lapsemme kasvattaa minua ihmisenä niin paljon kuin vain voin kasvaa, ja juuri siksi että hän on se, joka on ja tulee juuri sieltä, mistä tulee (eli Etiopiasta). Tarkoitan tällä sitä, että uskon vahvasti yksilöllisen suhteen vanhemman ja lapsen välillä olevan se tärkein asia, joka voi rakentaa sekä hänelle että minulle vahvan identiteetin perheemme jäsenenä.

8. Kiinan adoptiojonot ovat kai alkaneet vähän vetää. Tulevaisuutta ei voi ennustaa minkään maan suhteen. Mutta. Kaduttaako maan vaihto yhtään? Mikä on ollut vaikeinta maavaihdossa Kiinasta Etiopiaan? Entä mikä ilahduttavinta?

En seuraile Kiinan tilannetta enää (paitsi adoptiomatkan kautta) enkä kadu maan vaihtoa. Vaihdoimme maata ennen kaikkea siksi, että pelkäsin putoavamme Kiinan uusien hakijakriteerien takia jossain vaiheessa pois koko jonosta, koska kukaan ei pystynyt takaamaan, että kaikkiin “vanhoihin” hakijoihin todella sovelletaan vanhoja kriteerejä. Lisäksi pelkäsimme ikärajojen tulevan vastaan odotusaikana, jos odotus kestää vielä vuosikausia, eikä kukaan tiedä sitäkään, mitä ikäehdollisille hakijoille siellä mahdollisesti tulevaisuudessa tapahtuu. Ahdistavinta maan vaihdossa oli se aika, jolloin emme olleet missään adoptiojonossa ja koko tulevaisuus oli epävarma. Ilahduttavinta on ollut se, että Etiopiasta on odotusajan venymisestä huolimatta tullut lapsia suhteellisen tasaiseen tahtiin.

9. Kävittekö Chilessä yhdessäkään lastenkodissa tai tutustuitteko siellä mitenkään adoptiotoimintaan? Chilestä käsittääkseni adoptoidaan lapsia mm. Yhdysvaltoihin ja joihinkin Euroopan maihinkin.

Suhtaudun toistaiseksi varsin kielteisesti itsenäiseen adoptioon, emmekä asuneet (emmekä missään vaiheessa aikoneet asua) Chilessä niin pitkään, että olisimme ehtineet adoptoida lasta Chilen lainsäädännön mukaan. En myöskään käynyt lastenkodeissa tai tutustunut muutenkan adoptiotoimintaan: harkitsin vapaaehtoistyötä lastenkodeissa, mutta sain hyvin pian selvän viestin siitä, etteivät pitkäjänteistä lastensuojelutyötä tekevät järjestöt ole kiinnostuneita vain muutaman kuukauden maassa viipyvistä auttaja-turisteista, jotka eivät kuitenkaan voi sitoutua avun kohteisiin. Ymmärrän tämän näkökulman erittäin hyvin, enkä siksi edennyt aikeissani ajatuksen astetta pidemmälle.

10. Olet kirjoittanut toivovasi, että esikoisenne saisi myöhemmin sisaruksen ja että sisarus voisi olla suomalainen sijoitettu lapsikin. Oletteko koskaan katuneet sitä, ettette alunperin ryhtyneet sijaisperheeksi? Oletteko vierailleet suomalaisessa sijaisperheessä, jossa olisi pieniä lapsia (tiedän sinun kasvaneen sellaisessa)?

Olen kyllä joskus katunut sitä, ettemme alunperin ryhtyneet sijaisperheeksi. Toisaalta emme olleet siihen silloin valmiita ja se olisi siksi ollut huono päätös. Mutta meillä on siihen ehkä vielä mahdollisuus tulevaisuudessa? Emme ole vierailleet sijaisperheessä, jossa olisi pieniä lapsia (jos siis omaa lapsuuden perhettäni ei oteta huomioon).

11. Osaisitko pelkistää ajatuksesi adoptio- ja sijaisvanhemmuuden eroista korkeintaan viideksi lauseeksi?

En, enkä ole ehkä edes ajatellut asiaa tarpeeksi, jotta minulla olisi tiivistettävää. Suurimmat erot liittyvät uskoakseni lapsen biologisiin juuriin, joista sijaislapsella on (sekä hyvässä että pahassa) paljon enemmän tietoa kuin adoptiolapsella, parhaassa tapauksessahan suhteet syntymäperheeseen säilyvät sijoituksen aikanakin. Yleensäkin sijaisvanhemmuudessa suhteiden ylläpito lapsen bioperheen kanssa lienee tärkeä, huomioon otettava ja keskeinen asia.

12. Kuinka nopeasti lapsitiedon saatuanne pääsette matkalle Etiopiaan? Kauanko Etiopian hakumatka kestää?

Matkaan pääsy riippuu siitä, kuinka nopeasti Etiopiassa pidetään oikeudenkäynti, jossa adoptio vahvistetaan. Oikeudenkäyntipäivä määrätään sieltä käsin, eikä sen ajankohtaan voi vaikuttaa: viime aikoina oikeudenkäyntiä on joutunut odottamaan 1-5kk. Kun Oikeudenkäynti on ohi ja adoptioista vastaava ministeriö on vahvistanut adoption, perhe voi lähteä hakumatkalle. Siihen menee yleensä noin 2 viikkoa oikeudenkäyntipäivästä, mutta tämäkin aika pitenee kuulemma nyt 3 viikkoon. Oikeudenkäynti voi myös syystä tai toisesta viivästyä tai sitä voidaan siirtää, näin on käynyt viime aikoina aika monelle perheelle. Yleisesti voi siis sanoa, että pisimmillään hakumatkaa joutuu odottelemaan jopa puoli vuotta, lyhimmillään reilun kuukauden. Itse hakumatka kestää 2-3 viikkoa.

13. Suomessa on paljon adoptiolasta toivovia perheitä ja Suomeen adoptoitujen lasten määrä on viime vuosina vähentynyt. Jos sinulla olisi valta ja mahdollisuudet avata uusia adoptiokontakteja maailmalta, mitä kohteita avaisit ja miksi (korkeintaan 3 maata mistä tahansa päin maailmaa)?

En tunne muiden maiden adoptiolainsäädäntöä tai tiedä, ovatko ne allekirjoittaneet Haagin lapsisopimuksen. En missään nimessä kannata sitä, että Suomi sallisi Yhdysvaltojen ja muutaman muun maan tavoin adoptiot maista, joissa lapsen ensisijaista sijoittamista kotimaahan ei taata lailla tai jossa hänen taustaansa, elossa olevia sukulaisiaan jne ei kartoiteta kunnolla ennen adoptioon “vapauttamista”. Kuka tahansa köyhä tai kadulla elävä kehitysmaan lapsihan ei ole noin vain adoptoitavissa, eikä adoptio ole köyhän maan lasten pyyteetöntä auttamista. Toivoisin siis, että jos maailmassa on sellaisia maita, joissa laillisesti adoptioon vapaita lapsia tarvitsee kotia, mitkä tahansa kolme niistä solmisivat Suomen kanssa adoptioyhteistyösopimuksen.

14. Pitäisikö Suomen adoptioissa kieltää mahdollisuus lapsen sukupuolen toivomiseen? Miksi?

Ei lapsen sukupuolta tietääkseni nytkään saa toivoa? Ei ainakaan Kiinasta tai Etiopiasta adoptioitaessa eikä ymmärtääkseni myöskään kotimaisessa adoptiossa.

15. Pitäisikö kansainvälisen adoption painottua pieninpiin lapsiin vai vanhempiin? Miksi?

Adoption keskiössä pitäsi olla lapsi, ei lasta haluava aikuinen. Siksi adoption ei pitäisi painottua minkään tietyn ikäisiin lapsiin, mutta toivoisin tietysti, että jokainen perhettä tarvitseva lapsi pääsisi kotiin mahdollisimman pienenä.

16. Entä terveisiin vai erikoistarpeisiin? Miksi?

On mahdotonta sanoa yleisesti, että vain terveitä tai vain erityistarpeisia lapsia pitäisi adoptoida tai heihin pitäisi keskittyä. Erityistarpeinen lapsi sopeutuu parhaiten kotiin, jossa vanhemmat ovat varustautuneet mahdolliseen erityistarpeeseen ja heillä on resursseja ottaa perheeseensä erityistarpeinen lapsi. Huomautan vielä, että sen lisäksi, että minusta kaikki adoptiolapset ovat jollain tapaa erityistarpeisia, kukaan ei takaa perheille adoptiolapsen terveyttä tai terveenä pysymistä, niin kuin ei perheeseen syntyvänkään lapsen tulevia erityistarpeita voida ennustaa.

17. Jos saisit opettaa lapsellesi vain yhden asian, mikä se olisi?

Ihan vähän vaikea kysymys… Tekisi mieli tietenkin maalailla jotain ylevää oikeudenmukaisuudesta tai jotain muuta jaloa, mutta jos tämä tilanne oikeasti tulisi eteen, opettaisin varmaan laulun.

18. Jos saisit valita yhden asian, mitä et missään nimessä antaisi lapsesi tehdä, mikä se olisi?

Käyttää fyysistä tai henkistä väkivaltaa.

19. Jos saisit lähettää tulevan lapsesi bioäidille vain yhden viestin elämäsi aikana, missä vaiheessa sen mahdollisuuden käyttäisit ja mitä lähettäisit tälle naiselle?

Jos se olisi mahdollista, lähettäisin jonkinlaisen kiitollisuuttani osoittavan viestin ja toivoisin myös, että lapseni saisi aikanaan mahdollisuuden saada tietoa juuristaan. Ehkä lähettäisin viestin silloin, kun lapsi on juuri tullut kotiin, koska kuvittelisin äidin olevan huolissaan ja haluaisin kertoa hänelle, että lapsi on turvassa.

20. Jännittääkö? Jos jännittää, niin mikä jännityksen aiheuttaa? Jos ei jännitä, milloin luulet sen iskevän ja miksi?

Ei minua vielä kamalasti jännitä, ei kai kukaan jaksa jännittää neljää vuotta? Uskon kuitenkin, että sitten alkaa jännittää ja lujaa, kun saamme lapsitiedon, koska silloin pitää alkaa pelätä, miten oikeudenkäynnissä käy, miten matka menee, pelkääkö lapsi meitä tai me lasta, osaammeko olla äiti ja isä ja vollaanko joka ilta, kun pitäisi laulaa unilaulu tai lukea iltasatu.

Anonyymi kommentoija kysyi seuraavaa:

Kerroit joskus, ettei Etiopian adoptiojono etene kronologisesti. Tiedätkö yhtään millä kriteereillä jono sitten etenee? Osaatko sanoa yhtään arviota siitä milloin saatatte saada lapsen? Siis edes yhtään summittaisesti.

Etiopian adoptioprosessi on sikäli erilainen kuin muut Suomen adoptiokontaktit, että siinä ei tosiaankaan ole kronologisesti etenevää jonoa. Etiopiassa on kerrallaan 30 perheen adoptiohakemukset ja sitä mukaan, kun lapsitietoja tulee, valitaan jokaiselle lapselle sopivin perhe. Kun lapselle valitaan perhettä, otetaan ensisijaisesti huomioon lapsen tarpeet; lapsi, joka on vaikkapa kasvanut monilapsisessa perheessä tai sijaiskodissa sijoitettaneen mieluiten perheeseen, jossa on jo lapsia. Vastaavasti kovasti huomiota tarvitsevalle lapselle tai lapselle, jolla on vaikeuksia luoda ja ottaa kontaktia aikuiseen saattaa olla helpointa tulla perheen ainoaksi lapseksi. Tietenkin valintaan vaikuttavat myös perheiden tiedot ja se, millainen adoptiolupa perheellä on (esim lupa alle 2-vuotiaan lapsen adoptioon tai ikäehto eli lupa vain esim yli 2-vuotiaaseen lapseen), mutta se, milloin perhe on lähettänyt hakemuksensa, on vain yksi kriteeri muiden joukossa.
Kun paperimme lähtivät Etiopiaan, arvioitu odotusaika oli 1,5-2 vuotta. Se ei ole mikään lupaus ja aika voi heittää arvioista paljonkin. Olemme nyt kuitenkin odottaneet sen puolitoista vuotta, ja olemme pikku hiljaa alkaneet pitää puhelinta aina mukana, ladattuna ja päällä… :)

Emilia kysyi seuraavaa:

Pelottaako sinua adoptiossa lapsesi kokema hylkäämiskokemus? Uskotko, että lapsesi pystyy kehittymään ehjäksi ihmiseksi rakkautenne voimalla? Tämä asia minua henkilökohtaisesti pelottaa adoptiossa. Pystyisinkö minä, riittäisinkö, osaisinko?

Pelottaa toki. En tiedä, miten itse selviäisin vastaavasta kokemuksesta ja tiedän, että esimerkiksi sisarelleni (joka tuli perheeseemme 3-vuotiaana) tämä asia on yhä erittäin vaikea. Uskon kuitenkin siihen, että ihmisellä on lähes rajattomat mahdollisuudet kehittyä ja toivon todellakin, että osaisimme auttaa häntä siinä. Ei keneltäkään voi vaatia mahdottomia, mutta uskoisin, että rakkaus ja se, että teen kaikkeni ymmärtääkseni, auttaakseni ja hakeakseni tarvittaessa ulkopuolista apua, riittää. Se, osaanko, jää sitten nähtäväksi, mutta ainakin motivaationi on kova.

Linda kysyi:

Oletko tavannut ihmistä joka olisi sitä mieltä että et ole oikea äiti koska et ole synnyttänyt lastasi? Kysyn tätä koska olen tavannut yhden joka sanoi että vain jos on synnyttänyt lapsen niin on äiti... Ja tämän sanoi vaikka tietää että olemme adoptoimassa...

En vielä ole tällaista ihmistä tavannut kun ei meillä vielä ole lastakaan. Pahoin pelkään, että näitä ihmisiä kuitenkin jossain vaiheessa tulee vastaan… Toistaiseksi olen sitä mieltä, että tuo väite kertoo enemmän puhujan omasta heikosta itsetunnosta äitinä*. Se, mitä mieltä joku muu on siitä, olenko lapseni äiti vai en, on toisarvoista niin kauan, kun tätä ei sanota lapselleni. Nimittäin se, että tämä sanotaan lapselle, jolla ei tässä maailmassa muutakaan äitiä ole, on todella törkeää ja julmaa! Näistä asioista, kuten myös “oma lapsi” termin ym käyttämisestä lapsen kuullen, pitää minun mielestäni puhua lapsen kanssa, ettei hän jää miettimään asiaa yksin.

Kuinka paljon pelkäät/mietit rasismia?

Mietin ja pelkään rasismia erittäin paljon.

 

Postaan nämä nyt ja vastaan mahdollisiin uusiin kysymyksiin (jotka ovat siis edelleen tervetulleita!) kun suinkin ehdin. Olen luonnollisesti kiinnostunut myös tietämään, millaisia ajatuksia vastaukseni herättivät!

EDIT 8.10 : Kysyjä 5 kysyi:

Siksi, että adoptio on lastensuojelutoimenpide, jossa lapselle, jolla ei ole mahdollisuutta kasvaa syntymäperheessään, etsitään paras mahdollinen koti. Se, että maailma on täynnä kodittomia tai köyhiä lapsia, ei tee näistä lapsista potentiaalisia adoptoitavia: olisi aika kamalaa, jos (rikkaat) lapsettomat parit voisivat vapaasti etsiä itselleen (köyhiä) orpoja tai orvoksi olettamiaan lapsia. On lapsen edun mukaista, että todella selvitetään, olisiko hänellä mahdollisuus asua jonkun sukulaisen tai muun läheisen ihmisen luona, ennen kuin aletaan edes harkita vaihtoehtoa lapsen adoptioon antamisesta. Silloinkin ensisijainen vaihtoehto on lapsen sijoittaminen adoptioon kotimaassaan, ennen kuin harkitaan lapsen sijoittamista jonnekin aivan muualle ja siteiden juridistakin katkaisemista syntymämaahan ja -perheeseen. Adoptoidun lapsen olisi aika hurjaa saada kuulla vasta aikuisena, että hänet on päätetty lähettää esimerkiksi Afrikasta Suomeen, vaikka hänen tätinsä olisi voinut kasvattaa hänet tai että hänen isältään ei oltu edes kysytty, haluaako hän lapsen luokseen.

Se, että adoptioprosessin hitaus ja vaikeus olisivat ratkaistavissa yhdistämällä kaikki maailman "orpolapset " lasta toivovien vanhempien kanssa ei ole realistinen ajatus, koska suurin osa katulapsista tai kehitysmaiden lapsista ei tosiasiassa ole orpoja vaan yksikertaisesti köyhiä. Sen sijaan, että köyhältä äidiltä vietäisiin lapsi, hänelle pitäisi antaa mahdollisuudet kasvattaa lapsensa itse.

EDIT 8.10. illalla:

Almanakka kyseli seuraavaa:

Minkä ikäisen lapsen vanhemmuuteen teillä valmistaudutaan, eli suunnilleen minkä ikäistä lasta odotatte? Lisäksi haluaisin kysyä jotain lapsen kielen oppimisesta ja ajatuksistasi siitä aiheesta, mutta en nyt saa oikein muotoiltua kysymystä...

Adoptiolupamme koskee yhtä 0-2 vuotiasta lasta. Sen enempää emme ole voineet lapsen suhteen toivoa, ja tämänkin toiveen rajaaminen oli erittäin vaikeaa. Tuo "0-2 vuotias" on vielä sikäli hankalasti ilmaistu, että esimerkiksi 2 vuotta 11 kk vanha lapsihan on vielä teknisesti 2-vuotias, joten lapsi voi (kai?) periaatteessa olla melkein kolmevuotiaskin. Vaikka meille nimettäisiin vauvaikäinen lapsi, niin odotus lapsitiedon saamisesta hakumatkaan (ks yllä) saattaa lisäksi venähtää niin pitkäksi, että vauvaikäinen lapsi sinä aikana ehtii vaikka tuplata ikänsä... Toisin sanoen emme ole valmistautuneet siihen, että meille muuttaisi pieni vauva, vaan pikemminkin taaperoikäinen henkilö.

Olen miettinyt tuota lapsen kielen oppimista paljon ja surrut sitä, että lapsi väkisinkin adoption yhteydessä menettää äidinkielensä, mutta enpä toistaiseksi itsekään osaa muotoilla ajatuksiani tästä aiheesta sen analyyttisemmin.

Lisäys vähän myöhemmin: Jos yhdestäkin ranskankielisestä maasta olisi voinut adoptoida lapsen Suomeen, se olisi ehdottomasti ollut valintamme, koska silloin olisin pystynyt ylläpitämään lapsen äidinkielen taitoa. Sekään ratkaisu ei tosin olisi mitenkään ongelmaton: minusta kieli on vanhemman ja lapsen suhteen muodostumisessa hirveän tärkeässä asemassa ja haluaisin voida luoda tuon suhteen lapseeni omalla äidinkielelläni eli suomeksi. Ehkä kuitenkin se, että lapsi voisi avullani säilyttää oman äidinkielensä, olisi yhtä tärkeää? Biolapsen kohdalla en tällaista edes harkitsisi, mutta biolapsellahan ei perheeseen tullessaan mitenkään voi olla perheen ulkopuolista äidinkieltä... No, tätä asiaa on sikäli hyödytöntä pohtia, ettei Suomella ole adoptiokontakteja ranskankielisten maiden kanssa.

Nimimerkki miettijää on mietityttänyt adoptiolasten terveys: ...Siinä käsityksessä kun olen, että yhä enenevässä määrin adoptioon joutuvilla lapsilla on fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia. En osaa tästä kysymystä muotoilla, mutta millainen on näkemyksesi asiaan?

Ensinnäkin sanavalinta adoptioon joutuvilla on mielenkiintoinen, mutta kuvastaa kieltämättä hyvin lapsen todellisuutta. Aikuinenhan helposti ajattelee, että on hyvä asia, että orpolapsi saa perheen, mutta ne olosuhteet, joissa lapsi päätetään sijoittaa adoption kautta ulkomaille, ovat todellakin lähempänä joutumista kuin pääsemistä... En tarkoita sitä, että perheen saaminen ulkomailta olisi huono vaihtoehto sinänsä vaan sitä, että adoptio on se viimeinen vaihtoehto, kun mitään muuta ei löydy (ks yllä).

Itse kysymykseen en osaa oikein ottaa kantaa, mutta toki voi olla niin, että kun adoptio syntymämaassa on lapselle kuitenkin ensisijainen vaihtoehto, terveemmät (ja vauvaikäiset) lapset ehkä löytävät helpommin kodin sitä kautta, kun taas hieman vanhemmat ja/tai jollain tavalla erityistarpeiset lapset sijoitetaan helpommin ulkomaille. Missään tapauksessa ei kuitenkaan voida väittää, että kaikki tai edes suurin osa adoptiolapsista olisi erityistarpeisia tai että heillä olisi välttämättä fyysisiä tai psyykkisiä ongelmia.

EDIT 9.10. J kysyi:

Ensin yleisluontoinen: jos perheeseen halutaan toinen kv-adoptoitu lapsi, onko käytäntönä, että lasta haetaan samasta maasta kuin sisarustaan? Siis olisiko jo yksi Etiopiasta adoptoitu lapsi "plussaa" toista odottaessa, (mikä tuntuisi järkevältä) vai valitaanko uusi jonotusmaa yleensä ihan uusin perustein? Onko joku aikaraja ensimmäisen adoption jälkeen, milloin uuden prosessin saa aloittaa?

Monissa kohdemaissa todella katsotaan plussaksi, jos perheessä on ennestään samasta maasta adoptoitu lapsi. Sama syntymämaa on tietenkin myös lapsille sisarussuhdetta vahvistava asia. Ei ole kuitenkaan mitään sääntöä siitä, että toinen lapsi pitäisi adoptoida samasta maasta kuin ensimmäinen. Toinen adoptioprosessi voidaan aloittaa, kun ensimmäinen lapsi on ollut kotona vuoden. Uusi adoptioprosessi ei ole millään tavoin ensimmäistä nopeampi, sitä varten tarvitaan samat, määräajan voimassa olevat kotiselvitykset, adoptioluvat jne, eli käytännössä sisarusten ikäerot kasvavat näillä odotusajoilla melkoisen suuriksi.

Ja toinen, liittyen jo sivuamaasi omatoimiadopioon: ootteko koskaan (ees unissanne) suunnitelleet käyttävänne lottovoittorahat päättämällä jonotuspiinan ja tekemällä "madonnat"?

Emme, samoista syistä joista emme ryhtyisi omatoimiadoptioon tai adoptioon maasta, jossa lasten taustoja ja mahdollisuuksia sijoittua sukulaisperheeseen tai adoptioperheeseen kotimaassa ei selvitetä.

EDIT illalla 9.10. Nuuti kyselee seuraavaa:

Miten ajattelet pitkän odotusajan (mahd. lapsettomuus ja sitten itse adoptioprosessi) vaikuttavan adoptiovanhempien vanhemmuuteen? Vaikea muotoilla tätä kysymystä oikein, mutta omalla kohdallani ja tähän astisen lapsettomuuden kokemuksen perusteella voisin kuvitella, että jos tulisin raskaaksi, se ei olisi yhtään sama, mitä se olisi ollut silloin, jos raskautuminen olisi tapahtunut helposti/nopeasti. Että jotain huoletonta on kadonnut, ehkä ikuisesti.

Kyllä tuollainen perushuolettomuuden katoaminen ihan selkeästi meillekin tapahtui, enkä vieläkään osaa odottaa mitään automaattista tai itsestäänselvää onnistumista tällä saralla... silloin lapsettomuushoitojen loppuvaiheessa joskus jopa kauhulla mietin, miten edes selviäisin raskaudesta, kun pelkäisin kuitenkin koko 9 kk ajan että joku menee pieleen. Sitä, miten pitkä odotusaika vaikuttaa vanhemmuuteen, en kyllä osaa sanoa. Olemme kovasti yrittäneet (aina suinkaan onnistumatta) olla katkeroitumatta yhä vain pitenevän odotuksen myötä ja toisaalta olla asettamatta liian suuria odotuksia sille elämänmuutokselle, jonka lapsi mukanaan tuo. Se neljän vuoden takaisten mielikuvieni pienen kiinalaistytön äiti on joka tapauksessa joku aivan muu kuin minä, joku joltain toiselta planeetalta, niin paljon on muuttunut (lähinnä oman pään sisällä). Silloinhan kuvittelimme, että meille tulisi lapsi alle vuoden sisällä paperien lähettämisestä, mikä nyt tuntuu joltain kaukaiselta utopialta, eihän meille mitään niin onnekasta koskaan voisi tapahtua... Ikävä puoli pitkässä odotuksesa on juuri tuo äskeisestäkin lauseesta kuultava pessimismi: en uskalla edes alkaa odottaa positivisessa mielessä mitään, koska se, ettei mitään sitten kuitenkaan tapahdu, vaan masentaa lisää. Olen nimittäin ainakin omasta mielestäni perusluonteeltani optimistinen ihminen, mutta viimeisten 10 vuoden aikana jalkojeni alta on vedetty matto niin monta kertaa, etten ihan vähällä uskalla toivoani herätellä.

Olen kaikesta tästä huolimatta varovaisesti sitä mieltä, että alle vuoden odotusaika adoptiolapselle on liian lyhyt. Mutta nyt alkaisi jo vähitellen riittää...

EDIT 10.10. Maatuska kyseli seuraavaa: 

Olen miettinyt, että miten biolasten vanhempien (ja biolasten itsensä) tulisi suhtautua ulkomailta adoptoituun lapseen. Vähän kökösti muotoiltu kysymys, ihan samanlaisia lapsiahan kaikki on, mutta siis tarkoitan ehkä sitä, että onko asiallista ihastella esim. lapsen ulkoisia piirteitä ääneen lapsen kuullen? Koska ihan samalla lailla kommentoidaan perussuomalaisten lasten olemusta (voi miten siniset silmät, onpas paksu tukka, kaunis hymy jne..). Tai saako lapsen adoptiotaustan ottaa puheeksi lapsen kuullen? Siis jos oma biolapsi on utelias naapurin adoptiolapsen taustasta? Kyselee mistä maasta, miksi siellä ihmiset ovat erivärisiä jne. Koska sellaisia ne lapset kuitenkin kysyvät.

Miten sinä haluaisit, että sinun tulevan lapsesi ei-adoptoidut-ystävät (vanhempineen) suhtautuisivat lapseesi, kun hän on kylässä tms. Saako adoptioista puhua lapsen kanssa, entä hänen ulkonäöstään, jos lapset sellaista miettivät? 

 Vaikea kysymys! Tiedän, että monet ihastelevat adoptiolasten tummia silmiä, tuuheaa tukkaa tai pientä kokoa suureen ääneen, ja myös, että monet vanhemmat ärtyvät tästä jatkuvasta ulkonäköön liittyvästä kommentoinnista, samoin lapsille itselleen se on varmaankin joskus aika rasittavaa. Olisi kai kuitenkin vielä oudompaa, jos kukaan ei missään kiinnittäisi asiaan huomiota, kun lapsi nyt kuitenkin on selvästi valtavirrasta poikkeavan näköinen?

Uskoisin, että positiivinen ulkonäön huomiointi ei ole negatiivinen asia ja sitä kai vaaleiden pohjoismaalaisten lastenkin vanhemmat saavat enimmäkseen kuulla. Sen sijaan, jos lapsen ulkonäköä kommentoidaan negatiiviseen sävyyn lapsen kuullen (olipa lapsi adoptoitu tai ei), se on minusta epäkohteliasta ja sivistymätöntä. En aio kasvattaa lastani pussi päässä tai ylisuojelevasti, mutta normaalia kohteliaisuutta aion kyllä vaatia sekä omalta lapseltani että hänen kavereiltaan (jos he siis ovat esim meillä leikkimässä tms ja minun vastuullani).

Adoptiotausta on tietenkin aika henkilökohtainen asia lapselle, ja jotkut lapset tietääkseni (??)  kärsivät siitä, että asia tuodaan jatkuvasti esiin joka paikassa. Kuitenkin tuntuisi omituiselta, jos kukaan ei koskaan kysyisi mitään nähdessään valkoihoisilla vanhemmilla tummaihoisen lapsen. Jos ihminen ei osaa arvata, että kyseessä on adoptioperhe, on kai luonnollista kysyä asiasta, eikä se minusta ole epäkohteliasta. Adoptio on asia, joka on monelle vieras ja ihmisillä saatta olla siitä paljon kysyttävää, ja parasta on, että kysymykset kysytään suoraan meiltä eikä jostain Suomi 24-palstalta... :)

Sama pätee siihen, että lapset  pihalla, tarhassa jne kysyvät asiasta suoraan adoptoidulta lapselta. Ainakin itse aion puhua lapsellemme tästä aivan pienestä saakka ja pyrin valmentamaan häntä siihen, että adoptiotausta kiinnostaa - varmasti jo melko pieni lapsi tajuaa, jos hänen selkänsä takana supistaan ja ihmetellään asiaa. En kannata esimerkiksi sellaista ylisuojelevaa asennetta, että naapurin lasta kiellettäisiin kysymästä tumman lapsen ihonväristä, silloinhan utelias lapsi nimenomaan saa sellaisen käsityksen, että ihonvärissä on jotain outoa tai noloa, kun siitä ei saa puhua. Sama pätee siihen, että itse vanhempina välttäisimme ihonvärin ottamista esiin tai sen erilaisuuden korostamista, koska silloin lapsi saattaisi vähintäänkin alitajuisesti ymmärtää asian niin, että aihetta vältellään ja piilotellaan eli se on varmaan jotakin negatiivista.

Eli siis: kysyminen ja tiedonhalu eivät ole sinällään negatiivisia asioita, mutta kysyä voi tietenkin monella tapaa. Suutun aivan varmasti, jos kuka tahansa pilkkaa lapseni ihonväriä tai kysyy, miksi hän on ruma tai neekeri (tästä sanavalinnasta olen kirjoittanut aiemminkin) , mutta silloin suuttumukseni kohdistuu siihen, että käytös on epäkohteliasta, eikä siihen, että kysyjä on utelias (mikä on siis normaalia). Aivan yhtä paljon suuttuisin, jos joku kysyisi samalla tyylillä kenen tahansa läheiseni (tai vaikka minun itseni) ulkonäköön littyvästä asiasta.

Oikeastaan olen siis sitä mieltä, että sekä adoptiotaustasta että poikkeavasta ulkonäöstä PITÄÄ puhua lapsen kanssa, niin adoptioidun lapsen itsensä kun muidenkin lasten. Kaikkein parasta tietysti olisi, jos kavereitten vanhemmatkin kysyisivät asiasta suoraan meiltä ja puhuisivat siitä mielellään myös omien lastensa kanssa sikäli kun se lapsia ihmetyttäisi.

(anteeksi mahfolliset typot, taitaa olla migreeni tulossa kun ruutu välkkyy silmissä ja rivit menevät sekaisin... lähdenkin tästä päikkäreille lääkekaapin kautta!)

 

Onpa teillä hyviä kysymyksiä, kiitos! On todella virkistävää kaivella vähän pääkoppaansa ja jäsennellä omia ajatuksiaan näistä asioista, jotka tavallaan pyörivät mielessä koko ajan. Lisääkin saa kysyä :)

 

* Olen muuten samaa mieltä niistä käsittämättömistä naisihmisistä, joiden mielestä vain alatiesynnytys tekee äidistä äidin… käytänkin näistä naisista mieluiten termiä alapääsynnyttäjät!

Tämän päivän hesarin Elämä & Terveys -sivuilla puhutaan pihiydestä. Ensi alkuun hihittelin artikkelia lukiessani kovasti, koska tunnistin mielestäni jutun kuvaaman ylisäästäväisen ihmistyypin muutamassa tuttavassani ja sukulaisessani. Artikkeli ei kuitenkaan tyytynyt vain irvailemaan liian pitkälle viedylle säästäväisyydelle. Toimittaja siteerasi psykoanalyytikko Kaj J. Davidkinia, joka kertoo kitsastelun taustalla olevista huonosta itsetunnosta ja lapsuuden traumoista. Pihi ihminen on koko ajan varuillaan ja pelkää toisten varastavan jopa ajatuksensa ja tunteensakin. Itaralle ihmiselle läheisyys ja sitoutuminen on vaikeaa, ja hänestä tulee usein eristäytynyt ja yksinäinen.

Melko pian naureskeluni alkoi kolottaa jossain ei-niin-kaukana omasta nilkastani. Jutussa nimittäin siirryttiin puhumaan "tuhoavasta kateudesta", jossa ihmisen on vaikea ottaa vastaan toisilta mitään hyvää, koska joutuisi silloin myöntämään, että toisella on hänelle arvokasta annettavaa. Hmmm. Tällä tavoin kateellinen ihminen sulkee pois olemassa olevat tarpeensa toisiin ihmisiin nähden välttääkseen niihin liittyvät omat tunteensa. Hmmm.

En sentään ole aivan eristäytynyt ja yksinäinen, mutta on totta, että pitkän lapsettomuuskautemme aikana olen etääntynyt monista samanikäisistä ystävistäni, varsinkin niistä (=suurin osa), jotka ovat tänä aikana saaneet lapsia. En myöskään sanoisi, etten pystyisi ottamaan vastaan mitään hyvää toisilta, mutta sen myönnän, etten kovin aidosti innoissani jaksa kuunnella esimerkiksi juuri lapsen saaneiden äitien neuvoja tyyliin sitten kun teillekin tulee se… , vaikka varmasti toisten lastenhoitovinkeistä oikeastikin voi tulevaisuudessa olla hyötyä.

Puhuin tässä juuri erään läheiseni kanssa siitä, miten suuri koetuskivi kahden naisen väliselle ystävyydelle on vain toista koskettava lapsettomuus, kun molemmat haluavat lapsen.

Puhuimme mm. siitä, kuinka minä ja eräs ystäväni M etäännyimme taannoin toisistamme hänen saatuaan lapsen. Olimme sitä ennen puhuneet paljon vaikeuksistani iloita toisten raskauksista ja vauvauutisista ja M oli ilmaissut ymmärtävänsä tämän hyvin. Kun hän sitten itse päätti haluta lapsen ja tuli raskaaksi ensi yrittämällä, sanoin hänelle rehellisesti, etten ehkä ole paras ihminen tukemaan häntä raskauden aikana tai lapsen juuri synnyttyä. M loukkaantui, sillä hän oli mielestään poikkeus, koska olemme ystäviä, ja minun olisi pitänyt pystyä olemaan iloinen hänen puolestaan.

Läheiseni, jonka kanssa tästä puhuin, oli varovaisesti sitä mieltä, että ystäväni M oli oikeassa : ystävyyden pitäisi kantaa niin pitkälle, että olisin suhtautunut raskaana olevaan ystävääni eri tavalla kuin muihin raskaana oleviin naisiin. Okei, olin huono ystävä ja katkera akka, enkä ole tuonaikaisista ajatuksistani tai toiminnastani erityisen ylpeä. Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi ystävyyden pitäisi kantaa vain yhteen suuntaan? Miksei raskaaksitulemisessa onnistuneen ystäväni tarvitse ymmärtää, että suren omaa epäonnistumistani niin, etten kykene iloitsemaan hänen onnestaan? Hänhän siinä tilanteessa on vahvoilla, en minä.

Keskustelussa läheiseni kanssa tuli puheeksi myös ystäväni J, joka on itseni tavoin kärsinyt lapsettomuudesta jo vuosia ja jonka hyvä ystävä K toimi lapsen saadessaan hyvin eri tavoin kuin M. Raskauden aikana K ei tuputtanut lapsenodotustaan J:lle, vaan antoi tämän ottaa haluamansa etäisyyden. K kuitenkin soitti J:lle heti, kun he tulivat lapsen kanssa synnytyssairaalasta kotiin ja ilmaisi seuraavat asiat :

- Tiedän, että olette yrittäneet saada lasta jo hyvin kauan ja ettei teille ole helppoa katsoa vierestä, kun me muut onnistumme siinä
- Olemme hyvin, hyvin onnellisia vauvastamme, vaikka samalla suremme sitä, etteivät teidän yrityksenne ole vieläkään onnistuneet. Tällä hetkellä elämämme kuitenkin pyörii ja tulee pyörimään eniten oman onnemme ympärillä
- Älkää pitäkö velvollisuutenanne tulla ihailemaan perheenlisäystämme! Teidän ei tarvitse tulla katsomaan lastamme tai meitä, ennen kuin itse olette siihen valmiit, menipä siihen vuosi tai viisi vuotta. Saatte myös tulla, olla meillä vaikka vain minuutin ja lähteä heti pois, emme loukkaannu siitä.
- En halua sääliä teitä, mutta haluan vain sanoa, että ystävyytemme on minulle tärkeä ja haluaisin säilyttää sen, vaikka meitä on nyt onnistanut juuri siinä isossa asiassa, jossa te ette ole onnistuneet

Ystäväni J koki tämän keskustelun olleen edellytys naisten välisen ystävyyden jatkumiselle. Se antoi hänelle mahdollisuuden "säilyttää kasvonsa" ; J:n ei tarvinnut tuntea olevansa huono ja alhainen, koska hänen (kateuden) tunteensa ymmärrettiin eikä häntä syyllistetty niistä. Erityisen tärkeää oli, että K teki aloitteen ja suoraan sanoi ymmärtävänsä olevansa onnekas ja se, joka tässä tilanteessa on vahvoilla.

Tietenkään lapsen saaminen ei ole peli, jossa voitetaan tai hävitään, mutta jos ei lasta pysty saamaan, niin fiilikset kyllä ovat kuin häviäjällä. Lapsettomuudesta kärsivä nainen kokee olevansa huono, kelvoton, luuseri epänainen, joka ei pysty edes siihen mitä varten nainen ylipäätään on luotu (sen, joka ei ole tätä itse kokenut, on varmasti hyvin, hyvin vaikea ymmärtää, missä määrin lapsettomuudesta kärsivä nainen kokee alemmuutta muihin naisiin nähden). Omaa jatkuvaa epäonnea näin "yksinkertaisessa" asiassa on vaikea ymmärtää, saati hyväksyä.

Tiedättehän toisaalta tunteen, kun voittaa tai on voittamassa vaikkapa kortti- tai lautapelissä : vaikka sitä tietää olleensa suurimmaksi osaksi vain onnekas, samalla kokee lähes vastustamattomasti myös ansainneensa tuon onnen ja onnistumisen sitä vahvemmin, mitä paremmin tai selkeämmin onnistuu? Perheenlisäystä koskevia voittajan fiiliksiä en vielä ole päässyt kokemaan, mutta kuvittelisin, että se onnen ja ilon tunne, kun saa lapsensa ensi kerta syliinsä, ei ole edellä kuvaamistani tunteista kamalan kaukana.

Pointtini ei ole ontuva winner-looser -vertaus vaan se, että kun onnen potkaisema ihminen myöntää olevansa onnekas ja vahvoilla, hän antaa onnettomammankin tunteille olemassaolon oikeutuksen ; katalasta kateuden ja alemmuuden tunteestaa saa ikäänkuin vapautuksen ja pääsee käsiksi aivan toisenlaiseen möykkyyn, jota on sisällään rytistänyt.

Uskon, että ihminen, joka ei koskaan ole tai myönnä olevansa kateellinen toisille, ei ole rehellinen tai kieltää omat tunteensa. Olen myös sitä mieltä että se kateusvaihe, jonka jokainen lapsettomuudesta kärsivä varmasti tunnistaa, on tarpeellinen, että pääsee kiinni omiin tunteisiinsa ja motiiveihinsa. En nyt osaa selittää tätä järkevästi, mutta minusta tämä omien inhottavien tunteiden läpikäyminen liittyy sen ymmärtämiseen, että lapsi, olipa kyseessä bio- tai adoptiolapsi, ei saisi olla vanhempiensa onnen edellytys.

Onneksi hesarin jutussakin kerrottiin lopuksi, kuinka tuhoava kateus voi muuttua rakentavammaksi, kun ihminen uskaltautuu tiedostamaan kateuden tai ahneuden itsessään. Artikkelissa todettiin myös, että matkan varrella surutyö ja suremisen opetteleminen auttaa. Siitä kai oli kyse, kun hoitojen päätyttyä vihdoin annoimme itsellemme luvan surra, voidaksemme jonain päivänä jättää surun taakse ja jatkaa uutta kohti ?

Summa summarum : uskon kyllä, että kateus on suurelta osin heikkoa itsetuntoa ja alemmuuden tunnetta. Se vahva itsetunto, jonka toisten kanssa iloitseminen ja myötäeläminen vaatii, ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys eikä varsinkaan itse ansaittu hyve.

Ei tää maailma ihan läpimätä ole : lukekaa vaikka täältä! Olen seurannut blogin kirjoittajan adoptiomatkaa aivan alusta saakka ja elänyt monen monta kertaa tunteissa mukana todella voimakkaasti. Pakko myöntää, että itku pääsi - ja tällä kertaa ihan vaan onnesta ja myötäelämisestä.

Jostain syystä tämä antoi minulle hirmuisesti voimia ja sellaisen pienen, kutkuttavan tunteen, että ehkä meidänkin lapsihaaveemme joskus oikeasti toteutuu? :)

Tuntuu vahan silta, etta tasta blogista on tullut "pelkka" matkablogi. Vaikka olemmekin taalla kaukana ja moni asia on normiarkeamme jannittavampaa ja hauskempaakin, niin kylla me lastamme mietimme ja hanesta puhumme joka paiva (hetkeakaan en eparoisi vaihtaa tata seikkailemista lapsiarkeen, siita voitte olla aivan varmoja). Aika usein olemme nykyaan tasta puhuessamme kuitenkin surumielella, koska tama odotus alkaa olla jo todella raskasta. Tuntuu silta, etta joku hamaraperainen vika meissa on varmaan pakko olla, kun meille ei koskaan nimeta lasta.

Jotkut ystavien ja tuttavien lapset, jotka ovat syntyneet lapsettomuushoitojemme tai adoptioprosessimme aikana, menevat jo kouluun ensi syksyna. Lapsi, jonka syntyessa ensimmaisen kerran tunsin surua omasta lapsettomuudestani (= elin parisuhteessa, jossa yritimme tuloksetta saada lasta), kirjoittanee ensi kevaana ylioppilaaksi. Sen jalkeen lapsia, joiden syntymasta kuullessani olen ensin vain surrut, on syntynyt lahipiiriinkin jo kymmenia. Nekin lapset, jotka ovat syntyneet ja saaneet alkunsakin adoptioprosessimme aikana, jo kavelevat ja puhuvat taytta paata.

Olemmekohan vain tyhmia, kun luulemme, etta meillekin joskus on oikeasti tulossa lapsi? Olen pohtinut naita asioita niin hirveasti jo niin monta vuotta, eika mitaan koskaan tapahdu. Onkohan aika vaan ajanut ohitsemme? Toisaalta olen alkanut valilla myos taas toivoa, etta puhelin soisi aikaisin jonain aamuna (jolloin Suomessa on iltapaiva)... ja pettya, kun se ei koskaan soi, ei tanaankaan.

Yritamme kylla kovasti olla paremmalla mielella, elaa elamaamme, pitaa hauskaa, nahda ja kokea asioita. Usein onnistummekin siina, mutta kylla taman kesan pohjavireena on ainakin minulla useimpina paivina suru, kaipaus ja ahdistus.

 

Oikeastaan sita vaan tulin sanomaan, etta jos joku kaipailee syvallista adoptiopohdintaa, niin meikalaisen takki on silta osin nyt aika tyhja, joten saatte lahitulevaisuudessakin varmaan tyytya matkakertomuksiin.

Oon tässä vähän virkkaillu.

 

(mekko on väliaikainen ja lainassa nallelta, en oo vielä ehtiny tekeen tälle vaatteita)

 

Nyt saa luvan riittää.

1. Olen elänyt vuosikausia odottaen ja toivoen, että se, mitä eniten haluan, tapahtuisi. Mutta eihän siinä ole mitään järkeä! 2. Täytän tänä vuonna 40 vuotta. Siinä se nyt on! Häpeän ja pelkään tuota lukua, mutta olen nyt päättänyt kesyttää sen.

Kuten olen joskus maininnutkin, olen aivan pienestä tytöstä saakka toivonut isoa perhettä. Kuvittelin aina, että viimeistään 25-vuotiaana minulla olisi 3-4 lasta. No, ihan näin ei sitten käynyt. Ensimmäisen suuren kriisin lapsettomuuden saralla koin 23-28 vuotiaana ensimmäisessä avioliitossani ja paljon suuremman ja merkittävämmän kriisin nyt viimeisten seitsemän vuoden aikana. Samaa tahtia kriisin kanssa on syventynyt itsehalveksuntani, välillä suoranainen itseinho.

Mutta nyt saa siis riittää. En suostu elämään jotain sellaista varten, jota en ehkä koskaan saa. En halua enää nähdä pian nelikymmenvuotista taipalettani täällä pelkkänä epäonnistumisena ja halveksuttavana epäolemisena. En halua enää vertailla itseäni loputtomasti muihin tai märehtiä omaa epänaiseuttani. Prkl! Minähän olen tässä, lihaa ja verta, elossa ja olemassa! Aion tästä eteenpäin ajatella, että vaikka olisin epäonnistunut aivan kaikessa, mitä olen yrittänyt, olen kuitenkin yrittänyt ja oppinut ehkä epäonnistumisestakin jotain (mutta tulkaapas sanomaan tuo minulle niin saatan mäjäyttää pesäpallomailalla, kunhan hankin sellaisen ja parannan vähän heikohkoa osumistarkkuuttani ko välineellä). Ja porskutan eteenpäin vaikka kampattaisiin lisää! Enkä sitäpaitsi edes ole niin luuseri kun millaisena itseni näen.

Aion myös alkaa nauttia asioista* hyvällä omallatunnolla. Suuri rakkauteni R, joka on maailman ihanin, komein, söpöin ja höpöin mies, ansaitsee enemmän kuin masentuneen, itsesäälissä kieriskelevän vaimon, joka suree lihomistaan salaa ja pelkää hylkäämistä.

Tällaista uhoa saa aikaan 39 vuoden ikä, 45 minuutin kävelylenkki, kilometrin uinti, venyttely saunassa ja toinen 45 minuutin lenkki. Niiden päälle paistoin R:lle ja itselleni palan kalaa ja tein ihanaa, Piilomajan emännän inspiroimaa salaattia: raakaa parsaa, tuoretta rucolaa, yksi kypsä avokado pilkottuna (ja sitruunamehulla kasteltuna + mustapippuroituna), pari valkosipulin kynttä murskattuna, sormisuolaa, viikunabalsamicoa ja oliiviöljyä. Sairaan hyvää!

Uuden elämäni kunniaksi aion seuraavaksi murskavoittaa R:n scrabblessa. Kannustushuutoja odotetaan kommenttilootaan.

*) esim. virolaisesta Kalev Orange & green tea dark chocolatesta, aaaaaah!

Pohdin tässä kuolemansyntejä ja mietin, kuinka syntiseltä elämämme vaikuttaisi vaikkapa vain satakin vuotta sitten eläneisiin ihmisiin verrattuna. Raamattuun perustuvia seitsemää kuolemansyntiä käsitellään mm. Tuomas Akvinolaisen hyve-etiikassa, ja rangaistukseksi näistä synneistä ehdotetaan tietyn psalmimäärän laulamista katuvassa hengessä. Danten 1300 –luvulla kirjoittaman Jumalaisen näytelmän mukaan kuolemansynnit lueteltuna suurimmasta pienimpään ovat Ylpeys (turhamaisuus), Kateus, Viha, Laiskuus, Ahneus, Kohtuuttomuus ja Himo.

Kun tuota luetteloa katselee, tulee etsimättä mieleen, että luettelo voisi yhtä hyvin olla lista länsimaisessa kapitalismissa elävän keskivertotallaajan tyypillisistä piirteistä (enkä missän nimessä sulje itseäni tästä joukosta pois!).

Wikipedian mukaan katolisessa kirkossa kuolemansynnit luettiin tiettyjen ihmisryhmien ja säätyjen paheiksi : esimerkiksi ylpeys oli erityisesti aateliston ja ritarien, kateus talonpoikaiston, viha hallitsevien ruhtinaiden, hengellinen laiskuus papiston ja kirkon sekä oppineiden, ahneus porvariston, kohtuuttomuus ja juoppous kenen tahansa, irstaus ja hekumallisuus erityisesti ylioppilaiden synti.

Kertooko se, että nämä synnit ovat nyt helposti kenen tahansa meistä "ulottuvilla", tasa-arvon kehityksestä vai jostain muusta?

Wikipedian artikkeli kuolemansynneistä antoi kuitenkin myös aivan uutta tietoa, nimittäin kuolemansynnit on kuulemma päivitetty!

« Katolinen kirkko määritteli vuonna 2008 uudet, nykyajan tilanteeseen vastaavat seitsemän kuolemansyntiä. Näitä ovat arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan:

1. Ympäristön saastuttaminen
2. Geenimanipulaatio
3. Ylenpalttisen vaurauden kerääminen
4. Köyhyyden aiheuttaminen
5. Huumekauppa ja huumeiden käyttö
6. Moraalisesti kyseenalaiset kokeilut
7. Ihmisen perusoikeuksien rikkominen

Näiden lisäksi arkkipiispa mainitsi erikseen myös abortin ja pedofilian. »

Hah, en enää vaikuta niin kamalan syntiseltä, päinvastoin! Vaikka me kaikki syyllistymme tuohon ensimmäiseen (ja pahimpaan, kääk) jossain määrin, niin tieten tahtoen en ole kulkenut ympäristöä saastuttamassa, päin vastoin pyrin omalla elämäntavallani vähentämään sitä aktiivisesti. Ylenpalttinen vauraus voidaan toki määritellä monella tavalla, mutta en kyllä koe olevani mikään turhan mammonan kerääjä. Moraalisesti kyseenalaisia kokeiluja olen kyllä saattanut tehdä, ainakin jos esiaviollinen seski lasketaan sellaiseksi...

Huh, kylläpä helpotti!

Oikeastaan tulin ajatelleeksi näitä kuolemansyntejä tänään sen jälkeen, kun kuulin vierestä kampaamon asiakkaan päivittelevän lapsettomuushoitoja ja kansainvälistä adoptiota. Kyseinen noin 60-vuotias rouvashenkilö oli sitä mieltä, että ihmisten pitäisi hyväksyä lapsettomuutensa eikä olettaa, että jokaisella olisi joku mystinen oikeus lapseen. Ylipäätään hänestä tuntui, että lapsista on tullut identiteetin rakentamiseen tarkoitettu tuote, jollainen hankitaan rahalla, jos ei sitä ilmaiseksi saada.

Kommentit vetivät hiljaiseksi kaikki lähiympäristössä istuvat, niin työntekijät kuin asiakkaatkin, eikä keskustelu jatkunut. Jäin kuitenkin miettimään, mitä tuohon olisi ylipäätään voinut kommentoida. On varmasti aivan totta, että 99% äidiksi tulevista kokee äitiyden rakentavan identiteettiään erittäin merkittävällä  (usein myös toivotulla ja odotetulla) tavalla. Kai jokainen elämänkokemus rakentaa identiteettiä jollain tavalla? Onko väärin haluta jotain sellaista, josta olettaa saavansa itselleen suurta merkitystä elämään? Mitä väärää siinä on?

Ehkä rouvan mielestä oli väärin olettaa, että vanhemmuus olisi jonkinlainen ihmisoikeus? Ehkäpä hän tarkoitti, että meidän pitäisi olla nöyrempiä ja tyytyä siihen, mitä « itsestään » (luonnollisesti? ansiosta?) saamme. Äkkiseltään tuntuisi siltä, että olisi kuitenkin aika vaikeaa elää pyrkimättä millään tavoin saavuttamaan sellaista, jota haluaa tai tekemättä mitään saavuttaakseen unelmansa (tai ehkä unelmoiminenkin on väärin?).

Vakavasti puhuen minusta välillä tuntuu, että lapsen haluaminen niin hirveästi on oikeastikin jonkinlainen synti. Halutessani lasta epätoivoisen, tukahduttavan paljon olen hukannut elämästäni jos nyt en vuosia niin ainakin kuukausia lamaantuneena pateettisesti märehtimään sitä, etten saa, mitä haluan. Eikö se ole väärin sekä itseäni että kanssaihmisiäni kohtaan?

Kovin kivalta ei totisesti tunnu ajatella, että se ajoittain kaiken alleen peittävä haluaminen, joka minua on kalvanut jo niin monta vuotta, etten edes enää laske niitä, on sisältänyt vuosien varrella vaihtelevat määrät

-ylpeyttä (meidän parisuhteemme on kestänyt koettelemukset, joihin monella muulla pariskunnalla ei koskaan olisi kanttia edes ryhtyä) ja turhamaisuutta (halusimmehan aivan aluksi nimenomaan biologisen lapsen, enkä keksi siihen muita kuin turhamaisia syitä),

-kateutta (kaikkia niitä kohtaa, jotka saavat olla äitejä ja jotka tuntuvat saavuttaneen niin helposti kaiken sen, jota minä en saa, vaikka kärsin kuinka),

-vihaa (jos nyt ei aivan jokaista raskaana olevaa naista kohtaan niin joka toista… ja ainakin niitä, jotka jatkuvasti sivelevät mahojaan ja hymyilevät. Eniten olen kuitenkin vihannut itseäni),

-laiskuutta (henkistä laiskuutta, kun emme alusta saakka vaivautuneet miettimään (uskaltaneet miettiä?) ja pohtimaan oikeita motiivejamme, kun emme uskaltaneet katsoa tosiasioita silmiin ja perustella ratkaisujamme itsellemme niiden oikeilla syillä; fyysistä laiskuutta: "minulla on oikeus levätä ja olla tekemättä mitään, koska minulla on niin vaikeaa"),

-ahneutta (koska minäminäminä haluan itselleni sen, mitä muillakin on),

-kohtuuttomuutta (niitä kohtaan, joiden hyvää tarkoittavia kommentteja ja lohdutusta en ole suostunut omassa tuskassani kieriskellessäni ottamaan vastaan, puhumattakaan kaikista niistä ystävistä, joita olen kohtuuttomasti raskauttanut omilla ongelmillani ja joiden ongelmia en ole itse jaksanut kuunnella)

ja varmaan (ainakin hoivaamisen, kaikkensa antamisen, äidillisen uhrautumisen ja läheisyyden) himoakin.


Oloni ei olekaan enää kovin ylevä. Tarkemmin ajatellen taidan lähteä tästä laulamaan psalmeja…


P.S. Eikös sen kasteen voisi uusia? Jos lupaa tehdä parannuksen?

Eilen illalla tulin töistä kotiin, lysähdin sohvalle ja aloin itkeä. Minulla on aivan hirveä ikävä lastamme! Niin kova ikävä, että se sattuu ja tekee ison möykyn sisälleni. En kerta kaikkiaan enää jaksa odottaa. Ei minusta ole tähän! On käynyt mielessä, että helpompaa olisi keskeyttää koko prosessi, ei tarvitsisi olla koko ajan niin epätoivoinen ja ahdistunut.

Toki voitte nyt tuumia, että mikäs meillä on ollessa, paperit kohdemaassa ja kaikki kunnossa, kyllä se siitä, mutta minun päällimmäinen tunteeni eilen (ja aika monena muunakin päivänä viime aikoina) oli epätoivo, eikä se hälvene järkipuheella.

Olen niin monta kertaa ollut näissä samoissa tunnelmissa, etten jaksaisi enää. Varmaan lähestyvät perhejuhlat ja joulu lisäävät tätä oloa. Nykyisin kun näen, että jollakin serkulla on taas uusi lapsi, tai että jonkun toisen uusi tyttöystävä on raskaana, huomaan myös, etteivät katseet enää käänny seuraavksi meihin. Meiltä ei kysellä raskaudesta, koska olen yksinkertaisesti jo niin vanha, ettei minun edes oleteta olevan raskaana! Hyvin harva enää kyselee mitään adoptiostakaan, ihmiset eivät varmaan voi tajuta, miten tässä menee näin kauan tai sitten he olettavat meidän jo luovuttaneen.

Pidin tänään viimeiset luentoni tältä vuodelta. Nyt alkaa tenttikausi, sitten tenttien korjaaminen ja ensi lukukauden suunnittelu. Hommaa on hirveästi, mutta aion silti pitää lomaa ainakin viikon tai jopa kaksi. Epäilen nimittäin, että matalaa mieltäni selittää osittain myös ihan terve väsymys: ne päivät, jolloin olen tänä syksynä ollut töissä alle 10 tuntia päivässä, voi laskea melkein yhden käden sormilla.

Nyt tämä romu raahautuu kotiin ja kylpyyn, ehkä revin itseni jopa ulos lenkille. Ehkä.

Adoptiomatkan viimeisimmän kirjoituksen kommenteissa velloo keskustelu siitä, voiko joku muukin rakkaus olla yhtä suurta kun äidinrakkaus, onko äidinrakkaus automaattista ja voiko siitä tajuta mitään jos ei ole äiti tai ennen kuin on äiti.

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että minusta keskustelu tästä aiheesta on yhtä hyödyllistä kun pohtia oikein isolla porukalla, kokevatko kaikki maailman ihmiset kaikki maailman asiat samalla tavalla.

Silti muutama hajanainen ajatus pyrkii ilmoille.

Väittämättä tietäväni asiasta yhtään mitään minun ei ole vaikea uskoa, että (bio tai adoptio-) lastaan voi rakastaa valtavan, uskomattoman, määrättömän paljon. Lapsi koetaan erittäin vahvasti omaksi, osaksi omaa itseä ja tärkeäksi identiteetin rakentajaksi (lapsihan tekee äidistä äidin ja isästä isän). Lapsessa on potentiaalia, joka tuo mukanaan toivon, ilon, ylpeyden ja onnen tunteita.

Äidin tai isän ehdoton rakkaus lasta kohtaan on kuitenkin monesta syystä arka aihe. Sen kyseenalaistaminen aiheuttaa aina vastalauseiden myrskyn, vaikka tiedetään, ettei esimerkiksi rakkaus vastasyntynyttä kohtaan ole automaattista tai biologista. Samalla tavalla, kun läheisen kuolemaa tulee surra, omaa lasta tulee rakastaa, ja henkilö, joka ei jostain syystä siihen pysty, on sairas, vajaa tai käsittämätön.

Niin. Rakastaako tuore äiti todella aidosti lasta vai lapsen hoivaamista, uuden ihmissuhteen syntyä, jonkun oman luomista, perheen ja suvun jatkumista, maailman muuttamista yhden uuden ihmisen verran?? Sureeko läheisensä menettänyt oikeasti kyseisen ihmisen kuolemaa vai sen merkitystä omassa elämässään; yksinäisyyttä, rakkauden osoitusten ja seuran kaipuuta? Ovatko sekä rakkaus että suru pohjimmiltaan itsekkäitä tunteita? Onko olemassa voimakkaita tunteita, jotka eivät kumpua itserakkaudesta? Eikö subjektiivisuus ole tunne-elämyksen edellytys? Onko tällaisessa saivartelussa mitään järkeä?

En oikein tiedä, miten tästä tuli tällaista tajunnanvirtaa. Halusin sanoa jotain siitä, mitä yritän vastata, kun joku kysyy, eikö meille "kelpaa" sijaislapsi tai miksi lapsen pitää olla oma, jotain siitä, miksi mielikuvalla tulevasta adoptiolapsesta on merkitystä, ja miksi minusta on äärettömän tärkeää, ettei adoptiolasta oteta perheeseen vain, koska halutaan auttaa köyhän maan orpoja.

Lopuksi perheessämme laajahkoa vollausta aiheuttanut anekdootti viime viikolla Ruotsin telkkarista tulleesta dokumentista. Siinä viisivuotias Koreasta adoptoitu pikkupoika vastasi leikkipuistossa kaverin kysymykseen siitä, miksi vanhemmat hakivat pojan Koreasta saakka: "Koska mä olin paras*!"




*) Miettikää eroa esim vastaukseen "koska olin orpo/ sairas/ hylätty/ köyhä". Lastahan ei tietenkään oikeasti voi valita, mutta toivoisin silti, että osaisimme edesauttaa tuollaisen itsetunnon syntymistä omalle lapsellemme. Enää tarvitsee keksiä, miten…

Pari päivää sitten omia raskausuutisiaan tuonut ystävä halusi tietää prosessimme etenemisestä ja kovasti myötäelää aina vaan pitkittyvässä odotuksessamme. Kun hän kertoi onnellisena, miten heillä heti natsasi ja saman tien surkutteli meitä, jotka joudumme vain odottamaan, odottamaan ja odottamaan, tunteeni olivat hyvin ristiriitaiset. Pystyn kyllä (ihan oikeasti) iloitsemaan tämän ihmisen raskaudesta, ja ymmärrän, että hän todella haluaisi meillekin samaa onnea. En kuitenkaan haluaisi osakseni sääliä. On tietenkin totta, että joudumme odottamaan loputtoman tuntuisesti ilman tietoa prosessin etenemisestä, mutta en minä ainakaan silti haluaisi olla ensisijaisesti säälittävä. 

Kun puhuimme tästä, ystävämme tuntui joutuvan pienen ahdistuksen valtaan ja koki huonoa omaatuntoa siitä, miten oli asian ilmaissut. Tätä seurasi todella hyvä keskustelu siitä, miten totaalisen erilaista biolapsen odottaminen* on henkisesti verrattuna adoptiolapsen odottamiseen, aivan riippumatta siitä, onko lapsiperheen elämä sitten joskus enemmän tai vähemmän samanlaista molemmissa. Oli tervehdyttävää ja ihanaa kohdata pitkästä aikaa ihminen, joka oikeasti kuunteli.

Kuten adoptiomatka toisaalla niin osuvasti kirjoittaa, on traagista, kuinka paljon konkreettista ahdistusta ja surua adoptioperheen muodostuminen edellyttää. Aina adoption taustalla ei ole biologista lapsettomuutta, mutta ainakin meille se oli sekä molemmille henkilökohtaisesti että parisuhteellemme senastisen elämämme suurin kriisi. Jotta voisimme nyt saada adoptiolapsen, jonkun (naisen) jossain päin maailmaa täytyy  ensin luopua lapsestaan, mikä erittäin todennäköisesti traumatisoi sekä äidin että lapsen loppuiäkseen. Sen jälkeen lapselle etsitään kotia syntymämaassaan, ja vasta, kun hänellä ei ole mitään muuta mahdollisuutta, hänet « vapautetaan » kansainväliseen adoptioon. Me lapsettomuuden myrskyistä toipuvat wannabe-vanhemmat, joiden epävarmaa ja ennustamattoman pitkää odotusta ei yleensä naistenlehtien palstoilla hehkuteta elämän ihanimpana aikana, olemme lapsellemme kirjaimellisesti viimeinen vaihtoehto. On oikeastaan aika hurjaa, että tästä yhtälöstä yleisesti oletetaan syntyvän automaattisen onnellinen lapsiperhe.

Viisas ja ihana R sanoi tähän osuvasti, ettei meidän onnellisuutemme kuitenkaan voi olla riippuvainen jonkun kaukaisen maan byrokraatin tahdista pyöritellä tai olla pyörittelemättä papereita pöydällään. On absurdia ajatella, että meidän onnemme syntyisi myöskään suoraan siitä, että joku jossain hylkää lapsensa, joka sitten päätyy meille. Lapsi, joka meille on tulossa, ansaitsee parempaa ja enemmän kuin sen, että hänen oletetaan muuttavan meidät onnelliseksi. Kaikkein vähiten meidän onnellisuutemme saisi olla niin heiveröistä, että jonkun toisen lapsionni veisi sen meiltä. Siksi emme halua sääliä vaan voimia elää elämäämme ja odotustamme onnellisina.

Joinakin päivinä onnistumme jo aika hyvin.


*) En nyt puutu ollenkaan siihen, millaisia ihmissuhde- tai muita ei-niin-onnellisia tilanteita tai pelkoja raskauteen voi liittyä.

me vietettiin lapsettoman pariskunnan normisunnuntaita. Aamukahvit siinä kymmenen maissa, kunhan oltiin loikoiltu sängyssä kylliksemme. Sitten villiä aamuse… palaa ja kiireetöntä puuhailua aurinkoisella pihalla ennen lounasta :



Lounaan jälkeen suuntasimme sisälle, jossa puuhailimme edelleen kenenkään keskeyttämättä, kunnes tunsimme tarvetta siirtyä jälleen puutarhaan juomaan välikahvit raparperipiirakan ynnä muun tarpeellisen kera :



Uuvuttavan päivän kruunasi lämmin kylpy, jonne luonnollisesti tarjoiltiin normaali kylpysetti :




Vollasin nimittäin tänä vuonna etukäteen.

Kun aloitimme adoptioprosessin, tuntui mielettömältä. Nyt se sitten alkaa, nyt odotamme oikeasti lasta! Neuvonnassa tunsimme olomme pitkästä aikaa tavallisiksi ihmisiksi, ei epäonnistuneiksi luusereiksi niin kuin monen vuoden hoitojen ajan. Hitaasti aloimme uskoa, että meistä sittenkin voi vielä tulla lapsiperhe, eikä sillä, että prosessi kestäisi pari vuotta tuntunut olevan niin hirveän suurta merkitystä, emmehän me vielä aivan ikäloppuja olleet.

Vuoden kuluttua olimme käyneet läpi neuvonnan, saimme adoptioluvan ja valitsimme kohdemaaksi Kiinan. Papereita pyöritellessä meni vielä nelisen kuukautta, minkä jälkeen aloitimme varsinaisen odotuksen. Silloin liikkui jo huhuja odotusaikojen pitenemisestä, mutta koska "pahimmat" ennusteet liikkuivat vuoden tienoilla, odotus tuntui edelleen lyhyeltä. Sen vuoden aikana kaikki kuitenkin muuttui. Yhtäkkiä puolivirallisestikin alettiin puhua neljästä, viidestä vuodesta ja tajusimme, että tällä menolla emme ensinnäkään koskaan voi saada sisarusta lapsellemme ja toiseksi ei olekaan yhtään varmaa, että ylipäätään saamme lapsen (ikäraja tulisi tuona aikana jo vastaan).

Tämän tajuaminen oli niin romahduttavaa, että kun raastavan harkinnan jälkeen aloitimme uuden prosessin toisessa maassa, emme lähteneet siihen lainkaan samanlaisella ilolla ja toiveikkuudella kuin ensimmäiseen adoptioprosessiimme. Emme uskaltaneet toivoa, haaveilla lapsesta tai kuvitella elämäämme hänen kanssaan koska pelkäsimme, että joudumme taas pettymään.

Nyt minusta tuntuu, että tilanne on pikku hiljaa muuttumassa. Viime viikolla eräs ihana ihminen reippaasti ilmoitti toivovansa ja odottavansa meidän puolestamme, vaikka emme itse jaksaisi tai uskaltaisi. Se tuntui hyvältä ja tuli ihan vähän sellainen olo, että ehkä sittenkin pikkuisen uskallamme toivoa ja odottaa hänen kanssaan.

Loppuviikosta tapasin naisen, joka myös odottaa adoptiolasta. Juttelimme pitkään ja oli mukavaa, mutta jälkikäteen tuli huono omatunto ja vähän pöljä olo. Taisin vaikuttaa hirmuisen pessimistiseltä! En osannut yhtyä toisen odottamisen iloon vaan puhua pälätin kaiken maailman kauhukuvistani ja psykologisoin lastamme etukäteen minkä kerkisin. Varmaan mainitsin moneen kertaan, kuinka pitkäksi pelkään odotuksen venyvän ja kuinka emme uskalla olla yhtään toiveikkaita.

Viime yönä näin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan unta, jossa meillä oli lapsi. Tänään päätin, että nyt saa riittää. En enää estä itseäni ajattelemasta, toivomasta ja haaveilemasta.

Uskokaa tai älkää, minä alan taas odottaa lasta!

*EDITTIÄ ALHAALLA*

hlö X: Te ootte kuulemma vaihtanu adoptiomaata?

jospa: Joo… [selitystä maanvaihdon syistä, rivien välissä sellainen olo, että miks mun pitää tätä kellekään  selittää, mutta koska tunne siitä, että jotenkin se on pakko kuitenkin selittää, on vahvempi, selitän silti, ja tunnen itseni idiootiksi ja lapsikauppiaiden asiakkaaksi mutten silti osaa lopettaa]

hlö X: Just…  nehän on muuten tosi kauniita ne etiopialaiset, eikös Naomi Campbellkin…

En ikinä tiedä, mitä tuohon pitäisi sanoa. Kiitos? Joo, niinhän ne kuulemma on? Ihanko totta? (viimeisintä en ole vielä kokeillut, en sentään ole halunnut ihan suoraan v****lla kenellekään.)

Minua jostain syystä ärsyttää kamalasti tulevan, mahdollisesti vielä syntymättömän lapsemme ulkonäön ihannointi etukäteen. Vaikka kukaan ei sano suoraan mitään siihen viittaavaakaan, koen sen yritykseksi jotenkin lohduttaa meitä (siitä, että lapsi ei ole biologisesti meidän? että hänen ihonvärinsä on poikkeava? että hän erottuu joukosta?).

Ihmisillä, jotka kuulevat maanvaihdosta tuntuu olevan pakonomainen tarve alkaa välittömästi selittää meille, kuinka heidän K-kauppiaansakin serkun kaiman lapsenvahdin sedällä on adoptiolapsia Etiopiasta ja voi että on nättejä ja siroluisia tyttöjä molemmat! Heillä on kavereitakin vaikka kuinka paljon!  Ja niin hyvin ovat sopeutuneet, ei minkäänlaisia ongelmia missään vaiheessa! Tämänkin koen jonkinlaisena verhottuna lohdutuksena (siitä, että mustaihoisen lapsen kanssa sitten yleensä olisi odotettavissa erityisen paljon sosiaalisia tai sopeutumisongelmia?).

Suutun myös itselleni, kun tulkitsen ihmisten aivan varmasti pelkkää hyvää tarkoittavia kommentteja noin. Ei minulla tietenkään ole mitään sitä vastaan, että lapsemme on mahdollisesti kaunis, älykäs, lahjakas, liikunnallinen tai notkea. Silti tekisi mieleni provosoida hieman, ja kommentoida jonkun raskausuutisia sanomalla, että eihän se teidän suvun hörökorvataipumus välttämättä periydy, tai että olihan Armi Aavikkokin suomalainen, teidänkin lapsesta saattaa hei tulla ihan ihmisen näköinen tai että voihan siitä tulla ihan sosiaalinenkin ihminen, vaikka teidän suku on muuten niin läpeensä umpimielistä väkeä...

Ärsyynnyn ennen kaikkea omaan itseeni siksi, että tajuan kelaavani aivan liikaa, millaisia ongelmia lapseni tulee ihonvärinsä takia kohtaamaan ja siksi "luen" näitä ajatuksia myös ulkopuolisten kommenteista. Pahimpina päivinä ehdin pelätä samaan syssyyn kaikkea koulukiusaamisen aiheuttamien alemmuuskompleksien ja liian ihailun aiheuttaman k***n päähännousun välillä. Angstaan jo nyt sitä, miten en voi tarpeeksi suojella lastani idioottien rasistisilta kommenteilta tai automaattiselta liiallisen huomion (positiivisen tai negatiivisen) kohteeksi joutumiselta.

Nyt, kun olen varmasti pelottanut kaikki ikinä kenenkään adoptiolapsen ulkonäöstä tai muista ominaisuuksista kommentoineet hiljaisiksi (tai raivoihinsa?), haluan vielä korostaa, että ymmärrän teitä. Ymmärrän, että tajuatte meidän käyneen läpi todella raskaan prosessin maanvaihdon ja kaiken sitä edeltävän kanssa. Ymmärrän, että haluatte tukea meitä ja sanoa jotain positiivista. Uskon, että ehkä tekin tiedätte, että saatan ymmärtää kaiken väärin ja manaatte hiljaa, että ei sille voi sanoa yhtään mitään, se kääntää kaiken jotenkin negatiiviseksi.

Sori. Mulla on varmaan joku härö.

En todellakaan tiedä, mitä minulle pitäisi sanoa. Jos ette sano mitään, loukkaannun nimittäin siitäkin.

Ainoa asia, minkä tiedän, on se, että haluaisin niin hirveästi jo sen lapsen, ettei tarvitsisi ajatella ja toivoa sitä koko ajan. (Tai oikeastaan olla ajattelematta: en uskalla toivoa, etten sitten taas pety kun se ei koskaan kuitenkaan tule. )

(Tästä tuli vähän sekavaa, ehkä editoin vielä myöhemmin, ehkä en.)

 

*EDIT: tämä kirjoitus tuli vahingossa näköjään julkaistua kahteen kertaa, ja kun molempia on kommentoitu, en halua poistaa kumpaakaan, etteivät kommentit häviä... kämmäilen aina välillä tän vuodatuksen kanssa kun en jaksa odottaa latautumisia!

Molempien kirjoitusten kommentoijille: Kuten kirjoituksessakin sanoin, tajuan siis ihan oikeasti, ettei kukaan tarkoita pahaa positiivisilla kommenteillaan. En tiedä, mitä ihmisten meille pitäisi sanoa tai olla sanomatta. Ehkä minä olen se, jonka pitäisi muuttua positiivisemmaksi ja lakata lukemasta ihmisten kommenteista kaikkea sellaista, mitä siellä ei välttämättä edes ole :-)

Tämä kirjoitus nyt vain pullahti ulos tällaisena.

 

Tänään aamulla tajusin, että jo jonkin aikaa koko ajatus tulevasta lapsesta on tuntunut äärimmäisen utopistiselta, niin kaukaiselta, ettei koko ajatusta oikeastaan edes ole. Emme me mitään lasta enää odota. Entinen mielikuvalapsi kuoli pois, eikä uutta ole tullut tilalle. Ei kukaan jaksa odottaa ja toivoa vuodesta toiseen varsinkaan, kun mitään muuta kuin takaiskuja ei koskaan tapahdu.

Kun remppasimme makuuhuonetta ainoa, joka mainitsi tulevan lapsemme oli äiti. Me katselimme toisiamme hämmentyneinä ja mietimme varmaan samaa: niin joo, toi tosiaan vielä uskoo, että meille joskus tulee muka lapsi. Meistä kumpikaan ei enää jaksa uskoa, että tästä ikinä tulee mitään, koitamme vain unohtaa koko asian ja elää päivän kerrallaan.

Soitin palveluntarjoajalle eilen, eivätkä paperimme ole kuulemma vieläkään liikahtaneet mihinkään. Ei tuntunut miltään. Näinhän tämä meillä menee.

Edellisen postaukseni kommenteissa pohdin anonyymin lukijan pyynnöstä sitä, miten olemme "selvinneet" lapsettomuudesta, siis siitä kaiken alleen peittävästä suremisen vaiheesta, jossa muutama vuosi sitten elimme. Tähän pohdintaan tuli muutama kommentti, joissa ihmeteltiin kuvailemiani pahimpien aikojemme tuntoja. Sitä, miten ja miksi minä, terve, nuorehko (heh), hyvässä parisuhteessa ja työpaikassa oleva nainen olen voinut tuntea itseni niin kokonaisvaltaisesti arvottomaksi epänaiseksi.

Hyvä kysymys, enkä osaa siihen vastata muuten, kuin että lapsettomuudesta tuli minulle (meille) sen suuruusluokan ongelma ja suru, että näin itseni ja R:n vain sen läpi. Se, että muutakin elämää oli ja on, oli toisarvoista: jos se olisi ollut mahdollista, olisin jäänyt kotiin tuijottamaan seinää. Menin ulos ja toisten seuraan vain, koska oli pakko mennä töihin ja yrittää vaikuttaa normaalilta. Häpeä, jota lapsettomuus aiheutti, oli murskaavaa. Omassa mielessäni olin täysin, absoluuttisesti ja peruuttamattomasti arvoton, ja se, että muut yrittivät vakuuttaa minulle muuta, oli vain hämäystä ja sääliä.

On todella vaikea selittää näitä tunteita sellaiselle, joka ei ole niitä itse kokenut. Voisin kuvitella, että se on yhtä vaikeaa, kuin saada vakavasti masentunut ihminen uskomaan, että hänellä on kaikki hyvin, kun on ruokaa ja vaatteita. Totta kai tajusimme itsekin, että meillä menee monessa suhteessa loistavasti jo pelkästään siksi, että olemme syntyneet tänne lottovoittomaahan, olemme saaneet opiskella mitä haluamme, olemme löytäneet toisemme jne puhumattakaan siitä, ettei meillä ole lepraa, AIDSia, lintuinfluenssaa tai luteita. Silti vähintäänkin alitajuisesti ajattelin, että koko ihmiskunta oikeasti kuitenkin arvottaa meidät sen pohjalta, onko meillä lapsia.

Muistan yhä yhden seminaarin, jossa kouluttajat keksivät tilaisuuden aluksi seuraavanlaisen tutustumisleikin: jokaisen piti astua vuorollaan lattialle levitetyn suuren Suomen kartan päälle ja mennä seisomaan ensin siihen, missä itse on syntynyt, sitten kertoa lyhyesti elämänpolkunsa siirtyen aina uuteen paikkaan kartalla sen mukaan. Yhtä henkilöä lukuun ottamatta kaikilla paitsi minulla oli jo aikuisia lapsia (olin keskimäärin 10-15 vuotta muita nuorempi), ja he kaikki lopettivat kertomalla, missä päin heidän lapsensa nykyisin asuvat ja jatkavat suvun tarinaa. Kun minun vuoroni tuli, seisoin lamaantuneena syntymäpaikkakuntani päällä. Kaikki voimani keräämällä sain mitenkuten harpottua Suomen kartan läpi kertoen opinnoistani ja työstäni. Päässäni takoi vain yksi ajatus: minun sukuni loppuu minuun. En ole mitään, en yhtään mitään, lopun tähän.

Jos olisin saanut valita ja/tai uskallus olisi riittänyt, olisin muutama vuosi sitten painanut trikooasun rintapielessä nappia ja sanonut Beam me up.* En kestänyt lohduttamista, mutten myöskään sitä, ettei lohdutettu. En kestänyt sitä, että meiltä kyseltiin lapsettomuudesta, enkä sitä, ettei kyselty. Sillä, mitä muut minusta ehkä ajattelivat, ei ollut väliä, koska pystyin itse ajattelemaan vain itseäni, enkä kestänyt sitä, minkä itsessäni näin.

Nyt, kun olemme aikamme surreet ja yrittäneet käsitellä suruamme, maailma alkaa pikkuhiljaa näyttää paremmalta paikalta. Olen vihdoin tajunnut, ettei koko universumi pyörikään sen ympärillä, onko meillä jälkikasvua ja miksi ei. Olen lakannut ajattelemasta jokaista raskaana olevaa naista sen unelman ruumiillistumana, joka meiltä on riistetty. Jokainen näkemäni pikkuvauva ei enää edusta sitä ainutlaatuista äidin ja vastasyntyneen yhteyttä, jota en koskaan tule kokemaan.

Pikku hiljaa olen tajunnut ja antanut itseni jälleen uskoa ja toivoa, että meilläkin on mahdollisuus vielä tulla lapsiperheeksi. Ei samanlaiseksi kuin muut, muttei sen huonommaksikaan. Ehkä tärkeintä on kuitenkin se, että olen oppinut arvostamaan sekä itseäni ja R:ää riippumatta siitä, tuleeko meistä jonkun isä ja äiti.

Vihaan sydämeni pohjasta sanontoja kuten "vaikeuksien kautta voittoon", "asioilla on tapana järjestyä", "kärsimys jalostaa" ja erityisesti "ihmiselle annetaan vain niin suuria taakkoja, kuin hän jaksaa kantaa". Kai se on kuitenkin myönnettävä, että voiton puolella ollaan**. (Vihaan noita silti, ikuisesti)

Googlettamalla selviää, että "äidiksi tullaan synnyttämällä lapsi". Ei tunnu enää missään! Wikipediakin tietää, ettei se välttämättä mene niin.

 

*) Star Trekiin vihkiytymättömille lukijoille tiedoksi: siirtynyt toiseen ulottuvuuteen.
**) Paitsi niinä päivinä, jolloin minusta paljastuu hetkeksi taas katkera, kateellinen ja onneton lapseton nainen... mutta notkahdukset ovat nykyisin pienempiä ja nousen (-mme) niistä nopeammin.

Mikä siinä on ettei tästä ällöttävästä, lapsellisesta (tai pikemminkin -ttomasta), kuvottavasta tunteesta ikinä pääse eroon?

Kävimme tänään sovitusti työkavereitten kanssa kesäkauden alkajaislounaalla. Yritämme perinteisesti lounastaa aina toukokuun lopussa, mikä ei perinteisesti koskaan onnistu, ja lounas siirtyy aina kesäkuulle juhannuksen alle. Niin nytkin. Mukana oli viimeisillään raskaana oleva kollega, jonka tulosta toki tiesin, itsehän soitin hänelle ja pyysin mukaan.

Emme ole nähneet pariin viikkoon, mutta ajattelin, ettei toisen raskaus enää tunnu missään, että olen jo tottunut. Olin radikaalisti väärässä. Siinä vaiheessa, kun kollegani selitti asiasta kyselevälle toiselle kollegalle lastenvaunuista, kehdosta, turvaistuimista, vaatteista jne, lähdin käymään vessassa, ettei tarvitsisi kuunnella. Kun pääsin kotiin, oksetti ja etoi. Niin vieläkin.

Tekisi mieli huutaa, raivota tai hajottaa jotain. Toisaalta tiedän, ettei se mitään auttaisi. Ja mihin sen pitäisi auttaa? Jokainen tietää, ettei toisen onni ole toiselta pois. En vain kykene olemaan ajattelematta, että milloin tahansa ystäväni saa viereensä suloisen pikku olennon, jota sitten pääsee kokopäivätoimisesti hellimään, rakastamaan, imettämään ja hoivaamaan. Me sen sijaan odotamme, odotamme ja odotamme vielä silloinkin, kun ystäväni lapsi täyttää vuoden, ehkä vielä silloinkin, kun lapsi täyttää kaksi -tai saa jo pikkusisaruksen.

Joka toinen sekunti toivon ystävälleni megakoliikkivauvaa tai kaikki paikat repivää synnytystä, sitten kadun ja poden suunnattoman huonoa omaatuntoa, enhän tietenkään oikeasti haluaisi hänelle mitään pahaa... paitsi taas sekuntia myöhemmin. Häpeän itseäni ja omia tunteitani: totta helvetissä tiedän, ettei ystäväni elämä ole pelkkää auvoa, ei ole ollut tähänkään asti eikä vauva siitä sitä tee. Totta kai tiedän, että vauvan kanssa voi olla vaikeaa ja raskasta. Ennen kaikkea haluaisin olla hänen tukenaan, iloita hänen onnestaan ja olla olematta kateellinen. Mutta en vaan pysty, jalat eivät kanna, en saa ääntäkään suustani, en pysty koskettamaan tai sanomaan mitään.

Vihaan itseäni.

En ole viime aikoina kauheasti ehtinyt bloggailemaan, kiirettä pitää. Niinä hetkinä, kun olen jotain muuta kuin työtä ehtinyt miettimään, olen ihmetellyt

-miksi ruuvi muka on aina parempi kun naula?
-ovatko kaikki miehet sitä mieltä, että ruuvi on parempi kun naula?
-miksi pitäisi muka siivota juuri ennen kuin sotkee taas?
-miten kromattu putki voi maksaa melkein 20e metri?
-mistä saisin voimaa olla aurinkoisina kevätpäivinä ajattelematta, että lapsemme ei tule kotiin tänäkään keväänä, ehkei vielä sitä seuraavanakaan?

P.S. Otsikko legendaarisesta englannin kokeesta, jonka löysimme muinoin koulubussin lattialta: otsikon teksti oli ainoa, mitä oppilas oli koepaperiin kirjoittanut. Kuvaa lähipiirissäni nykyisin kaikkea universaalia ihmettelyä.

Ystäväni X odottaa lasta ja minä, huono ihminen, toivoisin, etten joutuisi vierestä katsomaan raskauden etenemistä taikka osallistumaan iloisen perhetapahtuman odotukseen.

Eniten toivoisin, ettei minusta tuntuisi tuolta.

X suree, että olemme etääntyneet ja haluaisi puhua ja ymmärtää, mutta minä tiedän, ettei hän koskaan voisi -eikä varsinkaan haluaisi - oikeasti ymmärtää. Kukaan ei voisi mitään muuta kun loukkaantua syvästi, jos kertoisin, miltä minusta oikeasti tuntuu. Ei onneksi koko ajan eikä pohjimmiltani, mutta kuitenkin.

Mitä minä hänelle sanoisin? Että anteeksi vaan, mutta välillä minua oksettaa, kun katson pyöristyvää vatsaasi? Että ajoittain koen sietämätöntä kateutta, kun ajattelen, että meidän lapsemme kuolivat vaikka me yritimme kaikkemme ja sinä saat haluamasi, kun kerran päätät yrittää? Että minusta on ylipäätään hirvittävän epäreilua, että loppumattomalta tuntuvan odotuksemme aikana ehdit halutessasi pyöräyttää lapsellesi muutaman sisaruksenkin?

Älkää kommentoiko, ettei lapsiperheilläkään ole aina helppoa tai ettei lapsi paranna parisuhdetta. Tässä ei ole kysymys siitä, etten tajuaisi, ettei lapsen saamisen ja onnen välillä ole yhtäsuuruusmerkkiä. En minä haluaisi vaihtaa paikkaa tai elämäntilannetta X:n kanssa. En välttämättä haluaisi olla edes raskaana enkä varsinkaan synnyttää. Ja ennen kaikkea: minä haluan adoptiolapsen!

En vaan millään jaksaisi odottaa, odottaa ja odottaa ilman, että edes tiedän, kuinka kauan tässä menee.

Viikonloppuna kävin Wanhanajan joulumarkkinoilla, missä vanhan suomalaisen perinteen mukaan myytiin enimmäkseen metrilakua ja pölypusseja. Olkaa onnellisia te uusmaalaiset, teillä on oikeita käsityöläismarkkinoita joka joulunalussunnuntai!

Horjahdin myös kenkäkaupan ovesta sisään ja hupsista vaan, olin tuota pikaa kolminumeroisen summan köyhempi. Auts. Mutta on ne ihanat! Kevyet, ihanan pehmeää rasvattua nahkaa ja käsintehdyt, kantapäässä ilmatyynypehmuste ja mikä parasta, nahkavuori! Olen nimittäin allerginen villalle ja akryylille ja löydän äärimmäisen harvoin talvikenkiä, joissa ei ole vuoressa jompaakumpaa tai kumpaakin.

Kävimme viikonloppuna tervehtimässä erästä ystäväämme, joka toipuu leikkauksesta. Hän vaikutti jo varsin hyväkuntoiselta ja totesi, että menisi mielellään jo viikon päästä töihin. Koska kolmen viikon sairasloma kuulostaisi itsestäni tällä hetkellä ihanalta lepotauolta (siis edellyttäen etten olisi kovin kipeä), ihmettelin, eikö hän sitten halua levätä rauhassa kotona, kun kerta lupa siihen on annettu ja sijainen takaa, etteivät työt kasaudu. Ystävämme vilkaisi lapsiaan (esikoinen 4v ja kuopus 8kk) ja totesi, että vain töissä hän on tähänkin asti pystynyt lepäämään…

Kotiin palattuamme totesimme, että niin paljon kun lasta kaipaammekin, niin on tässä lapsettomuudessa hyviäkin puolia: ainakin saamme huomenna nukkua juuri niin pitkään kun nukuttaa ja lukea sunnuntain hesaria rauhassa vaikka kaksi tuntia. Siitä ilosta pelasimmekin sitten scrabblea aamuyöhön ja sekoitimme unirytmimme… mutta toisaalta, tänään kävin nukkumassa R:n kainalossa tunnin päiväunet, kun oli kahden tunnin hyppy lukujärjestyksessä!

Kuorruttaakseni itseni omalla onnellisuudellani luin iltalukemiseksi Reko ja Tina Lundánin kirjaa Viikkoja, kuukausia. Ei siitä nyt enempää, mutta kylläpä olenkin aiemmin valittanut pienestä!

Luulin jo päässeeni yli siitä vaiheesta, jossa toisen lapsionni tuntuu olevan minulta pois. Edellisen kirjoitukseni tapausta lukuunottamatta olen saanut jälleen huomata, ettei se niin helppoa ole. Vauvauutiset sivaltavat yhä, varsinkin jos niiden lisäksi kerrotaan, että lapsi sai alkunsa heti, kun sitä alettiin toivoa.

Koen hirveän huonoa omaatuntoa kateudesta, jota koen niitä ihmisiä kohtaan, joille lapsi tulee pyytämättä ja (iloisena) yllätyksenä. Silti en pysty kitkemään sitä täysin itsestäni, en, vaikka inhoan ja halveksin itseäni sen takia.

Minusta on myös tullut vanhemmuusrasisti. Huomaan (edelleen huonoa omaatuntoa tihkuen ja itseäni inhoten) ajattelevani, että sellaiset vanhemmat, joilla on hyvä parisuhde ja molemmilla vahva halu saada lapsi ja sitoutua hänen kasvattamiseensa, ansaitsevat* lapsen enemmän kuin ne vasta toisensa kohdanneet, jotka saavat onnenkantamoisella raskauden alkuun noin vain, ja heittäytyvät sitten vanhemmuuteen kuin johonkin hauskaan kokeiluun.

Taannoisen kirjoitukseni kommenttiosastolla sivuttiin sitä, kuinka lapsensa 'helposti' saaneet kokevat syyllisyyttä meitä lapsettomia kohdatessaan. Siksi meitä on hankala tavata eikä meihin ole helppo suhtautua. Ei varmasti olekaan, mutta pitäisikö olla? Ei minunkaan ole helppo hymyillä ja onnitella raskauttaan julistavia kanssaihmisiä (mutta teen sen silti). Moni välttää samasta syystä ihmisiä, joiden läheinen on juuri kuollut, jonka lapsi on vakavasti sairas tai jolla on juuri todettu syöpä.

Pitäisikö surevien, sairaiden ja epäonnisten vielä taipua kaksin kerroin, etteivät ne, joilla menee paremmin**, vain kokisi avuttomuutta tai (herra paratkoon) syyllisyyttä? Onko se, ettei pysty tukemaan ja myötäelämään toisen onnea, suurempi synti kuin se, ettei osaa tukea toista surutyössä? Kaipa kaikki nämä tunteet ja reaktiot ovat luonnollisia, niin vaikeata kun niitä onkin (itsessään) hyväksyä.

Ihmiset ovat erilaisissa elämäntilanteissa, eikä ole olemassa oikeaa tapaa suhtautua kaikkeen. Kuolleen omaisia ei voi lohduttaa, menetyksessä ei ole hyviä puolia eikä sairas lapsi parane välttelemällä. Elämä on epäreilua.

Täytyykö epäreiluus sitten hyväksyä?

Joskus tuntuu, että toisten täytyy, toisten ei.

*) Tiedän, lapsia ei ansaita, ne ovat taivaan lahja jne... tämä onkin kärjistys ja esimerkki omasta ääliömäisyydestäni tässä(kin) asiassa.

**) Tajuan, että kaikki on suhteellista ja ettei kukaan (kai?) ole kaikissa suhteissa onnellinen. Epäreiluutta  elämä on silti täynnä. Kyllä mullakin on vaikeeta -ihmiset älkööt vaivautuko kommentoimaan.

Tällä viikolla erään läheisen henkilön monen lapsettomuushoidon jälkeen vihdoin alkanut raskaus päättyi keskenmenoon. Hänen raskautensa aikana olin yllättänyt itsenikin sillä, että olin ollut todella pitkästä (tarkoitan melkein viittätoista vuotta!) aikaa oikeasti, aidosti iloinen jonkun toisen raskaudesta.

Huonot uutiset kuultuani jouduin lähes shokkitilaan enkä osannut muuta kun itkeä surkeasti nyyhkyttäen kunnes meinasin tukehtua omaan itkuuni. Heti sen jälkeen minut valtasi musertava huono omatunto -aalto: itkinkö sittenkin oikeasti omia, menetettyjä lapsiani? Hirveää, enkö osaa koskaan irrotautua omasta navastani ja samaistua toisen tilanteeseen?

Kun puhuin keskenmenosta yhteisen ystävämme kanssa, hän totesi jotenkin syyllisen oloisena, ettei tietenkään osaa minun laillani ymmärtää, mitä ystävämme on käymässä läpi... mutta enhän minä tiedä, miltä keskenmeno jostain toisesta ihmisestä tuntuu! Päinvastoin, koen syyllisyyttä siitä, etten pysty samaistumaan häneen, vaan elän uudelleen omaa tragediaamme.

Vietin iltapäivän ensinmainitun ystäväni kanssa. Hän ei halunnut jäädä kotiin muttei jaksanut olla töissäkään, joten livistimme molemmat. Kävimme tyhmissä kaupoissa katsomassa kaikenlaista hölmöä, emmekä lopulta ostaneet muuta kuin sukkia ja alushousuja. Olimme yhtä mieltä siitä, että valkoiset alushousut ovat masentavia, muuten emme puhuneet vakavia.

Puhuimme myös siitä, että vaikka rahaa menee moneen asiaan ja vaikka meillä ei kummallakaan ole varsinaista taloudellista hätää, jotenkin se, että lapsettomuushoidot ovat niin kalliita, v****taa erityisen rankasti. Jos hoito onnistuisi ja rahalla 'saisi' jotain, tilanne olisi tietenkin päinvastainen: hinnalla ei olisi edes merkitystä, se olisi moninkertaisesti sen arvoista.

Kerran ennen euroaikaa eräs opiskelijani selitti, että sähköinen käteiskortti (jonkinlainen Visa elektron, ranskaksi porte-monnaie electronique) on carte à puce dans laquelle on peut charger et recharger des francs et des sentiments (=sirukortti, johon voi ladata frangeja ja tunteita. Opiskelija siis sekoitti kaksi sanaa keskenään: centime= frangin sadasosa (penni), sentiment=tunne).

Niinpä.

Ilokseni muutamakin kommentoija on hurmaantunut pienestä matkakumppanistamme, jolla on meille itsellemme todella iso tunnearvo. Voinen siis sanoa, että seuraavat kuvat ovat lähes yleisön pyynnöstä..- :)

Koska reissussa rähjääntyy, jossain vaiheessa neidin naamaa piti vähän pestä. Pesu oli pikkuisen hankalaa, koska tyttösen raajat on täytetty pavuilla (kastuttuaan ne alkavat itää, kokemusta on lapsuuteni hernepussisammakoista), mutta kyllä ilme pesusta vähän kirkastui.

Ensimmäinen kuva heti pesun (ilman kyyneleitä) jälkeen:


Kuivumiseen tarvittiin apuvälineitä:


P.S. ...tu me mitään nettiä saada tällä viikolla! Yhtäkkiä toimitusaika olikin kolme viikkoa (vrt viime viikolla luvattu vajaa viikko), mutta kun R urputti, se väheni kahteen viikkoon. Mihin se aika menee? Pikkuisen ihmetyttää, varsinkin kun aikaa voidaan yhtäkkiä lyhentää puhelimessa viikolla...

Tuazophian  kommenttipalstalla on mielenkiintoinen keskustelu, joka sivuaa surun käsittelemistä. Kommentoin jo sinnekin, mutta postaan nyt tämän itse, kun vastaukseni hieman venyi…

Tätä on varmasti erittäin vaikea yleistää, joten älkää ottako kirjaimellisesti!

 Kun biologiset (syntymättömät) lapsemme kuolivat yksi toisensa jälkeen, ystävämme lohduttivat meitä sanomalla, että älkää välittäkö, ensi kerralla se kyllä onnistuu! Mikä? Meidän lapsemme oli juuri kuollut! Ymmärrän kyllä, että keskenmeno ei tunnu ulkopuolisen silmissä kuolemalta ja että moni mieltää sen vain abstraktina 'yrityksenä' saada lapsi. Meille jokainen lapsi oli olemassa erittäin konkreettisesti, ja kuolikin erittäin konkreettisesti. Koska kuitenkin käytännössä todella yritimme monta kertaa uudelleen, sivullisesta saattoi taas näyttää siltä, ettemme 'jääneet' suremaan edellisiä epäonnistumisia, ja näin asia osittain olikin, koska keskitimme ajatuksemme uuteen toivoon.

Kun sitten lopullisesti tajusimme, ettei meille koskaan synny biologista, elävää lasta, suru oli murskaava. Yhtäkkiä kaikki kuolleet lapsemme muodostivat suuren, mustan surumöykyn, joka ei noin vain häviä sillä, että päättää tehdä jotain muuta, ei myöskään sillä, että HALUAA tehdä jotain muuta (meidän tapauksessamme adoptoida). Jos tätä surua ei käsittele, se vain kasvaa ja koteloituu, ja estää aidon iloitsemisen mistään asiasta. Kun puhun surun käsittelemisestä, en väitä, että sitä voisi koskaan käsitellä loppuun, en nimittäin tiedä missä ja minkälainen on surun loppu. Kokemuksesta tiedän, että suru vie päivä päivältä, hitaasti mutta varmasti, vähemmän ja vähemmän arkipäiväämme.

Kun puhun surun käsittelemisestä, en tarkoita vain sitä, että suree aktiivisesti: itkee ja raivoaa ja antaa tunteiden tulla. Tarkoitan sitä, että jollain tavalla kanavoi surun konkreettisesti. Meille se tarkoitti sitä, että lapsillamme on hauta, jonne viemme säännöllisesti kynttilän ja kukkia. Tämä saattaa kuulostaa aivan pöhköltä, eihän meidän lapsiamme ole monen mielestä ollut olemassakaan. Meille haudalla käyminen on kuitenkin ollut todella tärkeä ja iso asia. Kun kävimme siellä ensimmäisen kerran, jätimme kynttilän palamaan ja kauniin kukan sen viereen. Poispäin kävellessämme tuntui ensimmäisen kerran viikkojen lohduttoman pahan olon ja loppumattomalta tuntuvan tuskan jälkeen siltä, että saimme rauhassa jättää surun hetkeksi. On ehkä vaikeata tajuta, miksi tämä on eri asia kun se, että yrittää jättää surun hetkeksi  ajattelemalla tai tekemällä jotain muuta. Surun keskelläkin jokainen toki yrittää tehdä välillä asioita: käydä töissä, tavata ihmisiä. Kaikesta normaalista tekemisestä tulee kuitenkin paha olo ja huono omatunto, koska syvällä sisimmässä tuntuu siltä, että jotenkin pitäisi surra koko ajan, eikä saisi jatkaa normaalia elämää, huolimatta siitä, että lähiympäristökin yllyttää unohtamaan surun. 

Laps(i)emme hauta ja haudalla käyminen ollut ja on meille todella tärkeää edelleen. Emme pitäneet heille kaikille omia hautajaisia, mutta haudalla käyminen on kuitenkin kanavoinut surumme jonnekin konkreettisesti, ja samalla tehnyt siitä meille itsellemmekin käsitettävän. Pystyin menemään töihin ja tapaamaan ihmisiä, jotka eivät olisi ymmärtäneet jatkuvaa itkemistäni (monen mielestä mitättömän asian takia), koska saatoin kanavoida ja purkaa suremiseni haudalla. Tärkeää oli ja on myös se, että menemme sinne usein yhdessä, se on meidän surumme. En usko, että olisimme pystyneet lähtemään adoptioprosessiin jos emme olisi tällä tavoin käsitelleet suruamme, jos kuolleet lapsemme velloisivat ajatuksissamme samassa abstraktissa tilassa, jonne sijoitamme toistaiseksi tulevat adoptiolapsemme.

Pitäisi varmaan sanoa jotain tv-kakkosen lapsentekoillasta, josta en ole huomannut vielä yhtään merkintää kenenkään blogissa...(?) Olin ajatellut jo eilen kommentoida sitä, mutten loppujen lopuksi keksinyt mitään kommentoimista. Jotenkin keskustelu velloi nopeassa tahdissa ilman, että siinä olisi päästy kunnolla mihinkään.

Mielenkiintoisia näkökulmia oli monella keskustelijalla, erityisen humaaneina mieleen jäivät punatakkinen naispappi Liisa T, Oras T ja yksi paikalla olleista "miesaktivisteista" (se nuorempi ja pidempitukkaisempi). Naisasialiitto U:n edustaja oli sen sijaan mielestäni liian agressiivinen ja jankkasi turhaan perustuslakiasiaansa koko ajan (sinänsä asiassa ei ole vikaa, mutta on turha hokea sitä montaa kertaa), samoin Päivi R, joka ei koskaan odottanut, että saisi puheenvuoron ja oli siksi äänessä tauotta.

Lapsettomuushoidoista puhuttiin lopulta todella vähän, ja silloin, kun niistä puhuttiin, Päivi R vei kaiken aikaa suunvuoron monilta muilta, jotka turhaan nostelivat käsiään ja pyysivät puheenvuoroja. Lopuksi äänestettin siitä, pitäisikö sukusolujen luovuttajan olla anonyymi vai ei (kuvaavaa on, etten edes muista, mikä oli äänestyksen tulos, niin mitäänsanomattomalla tasolla keskustelua käytiin). Paikalla oli meitäkin hoitanut lapsettomuusklinikan lääkäri, joka hänkään ei montaa sanaa saanut sanoa koko keskustelun aikana.

Syyllistämistä sinkoili keskustelun mittaan suuntaan jos toiseen, esimerkiksi tarkoituksella yksin lapsen hankkinut äiti ja naispari saivat kuulla monta kertaa, kuinka heidän lapsillaan on suurempi todennäköisyys syrjäytyä ja tulla väkivaltaisiksi. Miesaktivistit syyttivät äitejä isien unohtamisesta niin yksisilmäisesti, etten oikein tajunnut, mikä varsinainen pointti oli. Adoptioperheitäkin kritisoitiin (varmasti asianmukaisesti) muun muassa ylisuurista lapseen kohdistuvista odotuksista ja itsekkydestä. Yksi osallistujista oli ottolapsi ja yksi ulkomailta adoptoitu, ja varsinkin jälkimmäisellä oli paljon sanottavaa adoptiosta ja hedelmällisyyshoidoista. Osittain hänen puheissaan oli paljon pointtia, mutta osittain jäin ihmettelmään hänen hienoista katkeruuttaan (jo kuolleita) adoptiovanhempiaan kohtaan. Se ohjelmassa juuri ärsyttikin, mihinkään ei perehdytty eikä päästy sisään, koska keskustelijoita oli liikaa ja sitä johdettiin liian löysästi.

Parasta olivat ohjelmassa esiintyneet lapset (harmi, ettei joukossa ollut yhtään adoptoitua lasta!), varsinkin ihan viimeisenä(kin) esiintynyt nuori herra oli ikäisekseen uskomattoman kypsä. Hänen perhemalliinsa mahtui jopa "yhden hengen rypäs" ja isiä hän kehoitti jättämään pois "turhat hommat niinkuin Keltaisen Pörssin ja Tekniikan maailman lukemisen"... :). Ja lopun runoesitys oli mahtava!