Jospa: nainen, joka on jo todella kauan halunnut olla lapsellinen myös sanan toisessa merkityksessä.
jospav (ättä) gmail.com
Näin se menee: elo-syyskuussa lukukausi alkaa hirveällä ryskeellä, siitä eteenpäin töitä on hirveästi koko ajan ja päädyn työntämään kaikkea ei-kiireellistä edelläni keskittyen tämän hetken sijaan sitku -ajatteluun, jonka avulla pysyn edes jollain tavalla järjissäni. Lokakuun puolivälissä on periodien välinen viikko, joka loman sijaan tarkoittaa työtä aamuvarhaisesta iltamyöhään, koska sille viikolle on kasattu se kaikki, mitä ei ole aikaisemmin yksinkertaisesti ehtinyt, mutta joka on kuitenkin pakko tehdä ennen kakkosperiodin alkua. Sitten toinen periodi alkaa ja sama rumba kaatuu taas päälle, joululomaa odotellessa... Viikonloppuisin merenrannassa kävellessä tulee mieleen, miten ihanaa olisi vain levätä laakereillaan ja odotella rauhassa, milloin seuraavan kerran on tarpeellinen!
Työtahti on taas koko syksyn ollut aivan mahdoton, ja silti on jatkuvasti riittämätön olo. Yritän kuitenkin suhtautua (työ)asioihin niin, etten voi tehdä enempää kuin jaksan. Nykyään en esimerkiksi enää mene viikonloppuisin töihin ja vältän myös töiden kantamista kotiin. Tällä hetkellä työmäärä on sikälikin hitusen normaalia suurempi, että yritän pikkuhiljaa varautua mahdolliseen töistä pois jäämiseen dokumentoimalla tavallista tarkemmin, mitä teen, jotta joku toinen voisi tarvittaessa hypätä remmiin. Silti homma menee myös niin, että kun lapsemme joskus tulee kotiin ja minun on palattava töihin, työn määrän on pakko vähentyä tai työt on tehtävä huonommin.
Mutta viikonloppuisin en siis tee töitä. Silloin keskityn elämään tätä hetkeä, käyn kävelyllä R:n kanssa, kahvilla kaupungissa, kylässä ystävien luona, uimahallissa (tai siis krhm, ainakin tarkoitus olisi...) ja puuhailen kaikkea mukavaa kotona. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että olisin esimerkiksi (vielä koskaan tässä asunnossa asuessa!) pessyt ikkunat tai muutenkaan hoitanut kotia sen erityisemmin: minähän viihdyn parhaiten keittiössä, telkkarin tai seurapelien ääressä neuloskellen taikka kylpyammeessa :).
Marraskuu, kuoleman kuu, on nimestään huolimatta kaunis kuukausi. Maa huurtuu, puut pudottavat lehtensä ja talvi alkaa pikkuhiljaa tulla. Syksy on muutenkin kiva vuodenaika, kun asioita tapahtuu - kesähän on monesti pettymys, koska sitä tahtomattaan keskittyy liikaa odottamaan kaunista päivää tai helleaaltoa, mutta syksy ei koskaan petä!
Sitäpaitsi syksyllä saa tehdä sata ja yksi variaatiota omenapiirakasta! :)
EDIT: Lisään tähän pyynnöstä ylläolevan piirakan ohjeen, joka on lähes suoraan Glorian ruoka&viini -lehden jostain syksyn numerosta :
Ota kannellinen purkki, laita sinne vajaa desi (alkuperäisohjeessa keltaisia) rusinoita ja desilitra tummaa rommia. Sulje kansi ja anna seisoa yön yli.tele reunat kiinni, tee kanteen muutama höyryaukko (yritin tehdä koristeelliset reiät piparkakkumuotilla, mutta kuten kuvasta näkyy, reunat repeilivät aika lailla), voitele pinta kananmunalla ja paista noin puoli tuntia. Ripottele jääntyneen piiraan päälle tomusokeria (ja tunne itsesi hienosi ihmiseksi). Tarjoa kivoille tyypeille hyvän kahvin, kermavaahdon tai vaniljajäätelön kera seuraavana päivänä, kun maut ovat ehtineet vähän muhevoitua.
(Luin juuri lehdestä, että täällä on jo melkein parisataa pikku koululaista sairastunut sikainfluenssaan. Milloinkahan me ei-riskiryhmäläiset saamme sen rokotteen? En voi kuvitella painajaismaisempaa tilannetta kun olla nyt viikkokausia töistä pois...)
|
|
Jaksamista töihin! Aina muuten se, että "tekee työt huonommin", ei välttämättä näy opiskelijoille asti, se on lähinnä se oma tunne (joka on tietenkin inhottava, jos tuntee, että asiat voisi tehdä paremminkin - mutta on kuitenkin ajateltava itseään ja tekee siis niin paljon kuin ehtii suurin piirtein siinä ajassa, josta maksetaankin)
Tuo mitä nuuti yllä kirjoitti on totta. Valitettavasti opiskelijat eivät näe, kuinka me kaikkemme annamme... ;) Mutta hyvä että osaat ottaa viikonloput itsellesi.
Tällä hetkellä podemme molemmat possuflunssaa, enkä siis ole pystynyt keskittymään työasioihin - stressaamaan niistä kyllä, koska viikon poissaolo tietää töihin palatessa aikamoista katastrofia! :/
Emilia, ruokaa en ole kauheasti jaksanut laitella enkä edes syödä, mutta katellaan, kunhan tästä tokenen!
Suhde työhön taas on mielestäni varsin hankala. Ymmärrän hyvin, jos Jospa ei halua siirtää työaikaa vauvavalmisteluihin. En kuitenkaan ymmärrä, miksi hän ei pyrkisi siirtämään työnarkomaniaa johonkin muuhun; omaan, kotiin, itseen, puolisoon, ystäviin, sukulaisiin, johonkin työn ulkopuoliseen...! Nimittäin aika moni lapsi kärsii vanhempien työaddiktiosta ja se on yllättävän hankala tauti hoitaa. Käsittääkseni Jospalassa oli suunniteltu, että R jäisi lapsen kanssa pidemmäksi ajaksi kotiin ja Jospa jatkaisi töissä ainakin jollain systeemillä. Nooh... Sittenkö vasta siis onnistuisi se suhteen muutos työelämään, kun lapsi on kotona?
Kärjistän taas, tai en oikeastaan edes kärjistä. Mutta eikö ole aika hullua ajatella, että sairas suhde työhön muuttuisi vasta lapsen tulon myötä? Taas yksi uusi odotus lasta ja lapsen kotiin tuloa kohtaan. Auts. Suhde työhön kun ei ole pelkästään työntekijän (tässä tapauksessa Jospan) päässä oleva juttu, vaan se on siinä mielessä sosiaalinen asia, että toiset ovat tottuneet odottamaan tai saamaan työnarkomaanilta sen mitä ovat aiemminkin saaneet. Muutoksen läpijyrääminen on yllättävän vaikeaa ja vaatii sitkeyttä. Tietenkin joidenkin kohdalla muutosten teko onnistuu helpommin, mutta silti...
Anteeksi nyt taas kyynisyydestäni. Paranemista Jospalle ja Ärrälle!
Viime vuonna sain jo etabloitua hyvin pitkälle sellaisen työrytmin, että läksin töistä kotiin (suht) ajoissa joka päivä enkä tehnyt viikonloppuisin töitä, mutta nyt syksyllä on taas pari ihan uutta kurssia, joissa on oikeasti opiskeltavaa niin paljon, ettei se ole kaiken muun ohella mahdollista ilman, että työpäivät venyy.
Tällä hetkellä olen puoliksi paniikissa siitä, miten asiat järjestämme, kun lapsi tulee, mutta toisaalta olen jotenkin myös ihan varma siitä, että ne järjestyvät, prioriteetit ovat niin selvät.
Viime viikon aikana olen tosin lähinnä miettinyt, miten selviäisimme tällaisesta yhtäaikaissairastamisesta lapsen kanssa... mutta jotenkin me selviäisimme, olen siitä ihan varma!
Yksi syy on heikko itsetunto. Jostain syystä on aina vaan lunastettava hyväksyntä (pah!) tekemisen kautta kun oma olemassa olo ei siihen tunnu riittävän. Siis oman pään mukaan. Toisena tulee varmaankin riittävän kiinnostavan harrastuksen tai puuhailun puuttuminen. Tai en tiedä, onhan sitä kaikenlaista puuhailua ja ihmisiä elämässä, mutta kuitenkin magneetti vetää työpöydän ääreen ja tekee sieltä irrottautumisen hirvittävän vaikeaksi.
Tosin. Vaihdoin äskettäin työtä, koska tajusin ettei paineet tulleet vain omasta päästäni vaan myös muiden päästä. Nyt olisi tilaisuus rakentaa toisenlaista suhdetta oman pään ja työn välille. Kun vain osais ja pystyis...
"Jos palaa töistä kotiin vähäenergisempänä kuin on sinne kotoa lähtenyt, syyllistyy kodista varastamiseen."
- intialainen sananlasku -
Lopulta tämä ystäväni sai hidastettua vauhtia, koska hän odotti fyysisesti lastaan eikä siis enää yksinkertaisesti jaksanut työskennellä samoilla tehoilla. Vaikeampaa se on ado-odottajilla, jotka eivät käy läpi fyysistä odotusta ja joiden odotusta työpaikkojen on vaikeampi siten ottaa huomioon. Uskon, että kun Jospa ja muuta saavat lopulta sen lapsitiedon, muuttuu kaikki. Odotus tulee konkreettisemmaksi, asioita voi oikeasti valmistella ja silloin kotielämäkin on mietittävä ihan uusiksi. Mutta vaikea näitä muutoksia on ryhtyä toteuttamaan ajatuksella, että ehkä joskus lapsi tulee, joten eletään jo nyt ihan kuin se aika olisi lähellä. Sillä tavoin odotuksesta tulee helposti taas se jomottava kipu, joka vaikeuttaa elämää muulla tavoin.
Pikaista paranemista Jospalle ja R:lle!