Lunastan nyt taannoisen lupaukseni kertoilla ruokakokemuksista paljastamalla teille, miten picorocoa eli merirokon jättiläismäistä sukulaista valmistetaan.

Otetaan riittävä määrä tuoreita, mieluiten eläviä picorocoja.

Ne näyttävät kiviltä, mutta niiden sisällä asustaa saksinokkainen merenelävä:

Otetaan tarpeeksi suuri kattila, johon picorocot asetellaan pystyyn, lisätää vettä 2/3 picorocojen korkeus ja keitetään puolisen tuntia (kansi päällä).

Kypsiä picorocoja jäähdytetään hetki, ja niiden sisusmehut kaadetaan talteen. Sen jälkeen tungetaan pikkulusikka rocon suuaukosta sisään, pyöräytetään eliö irti kuorestaan ja kiskotaan saksista ulos (ei välttämättä ole kovin helppoa...):

Nyt picoroco perataan* eli sen pää ja vatsalaukku poistetaan. Tässä se osa, mitä ei syödä:

Loput osat laitetaan paistinpannulle, lisätään oliiviöljyä, pilputtua valkosipulia, sipulia, valkoviiniä ja picorocojen sisällä olleet mehut.

Kuumennetaan muutama minuutti ja nautitaan valkoviinin, paahtoleivän, salaatin ja hyvän seuran kera. Taivaallisen hyvää!

On täällä muutakin tullut syötyä. Koska työpäivät ovat pitkiä (useimmiten iltaseitsemään saakka), en arkena juuri ole salaattia kummempaa kokkaillut, vaan olemme syöneet ulkona. Ravintoloissa on halpaa ja olemme löytäneet muutaman todella mukavan kantapaikan, joissa tulee syötyä melkein joka päivä. Yksi niistä on Confiteria central, jonka sandwichit, salaatit ja kahvi ovat todella hyviä. Siellä, kuten monessa muussakin paikassa olemme hämmentyneinä seuranneet paikallisten suosikkiannosta completoa, joka on jonkinlainen chileläinen versio hot dogista: se sisältää sämpylän sisällä nakin (vienesa), hapankaalia (missä viimeistään näkyy saksalaisten siirtolaisten vaikutus), tomaattia ja runsaasti avokadoa. Koko komeuden päälle pruutataan sinappia (kyllä, suoraan avokadon päälle!) ja majoneesia:

Pakkohan tätäkin oli siis kokeilla! Annos on todellakin completo ja riittää päivän ateriaksi. Yleensä siitä kaivetaan ensin täytteitä haarukalla, kunnes se on saatu kutistumaan kokoon, jonka pystyy tunkemaan suuhunsa. Sitten haukkaillaan; paikalliset ruuttaavat joka haukun välissä lisää majoneesia ja sinappia, minulle riitti vaatimaton majoneesi- ja sinappivuori komeuden päällä... Huomatkaa myös elegantti hodarinpidike: moderneimmissa paikoissa ne ovat muovia, perinteisemmissä puuta. Sisältä completo näyttää tältä:

Sokerikosta päätellen Mustanaamiokin (taistellen samalla tuhmuutta vastaan) muuten syö täällä! :-)

*) Viimeistään tässä vaiheessa kannattaa hankkia mies, joka on opiskellut riittävästi biologiaa osatakseen perata elukan kun elukan :-)

Tämmöisten äärellä juhannus tällä kertaa.

Kävin kampaajalla. Naisten hiustenleikkuu maksoi hitusen yli kympin, mutta en ole ihan varma, oliko se edes sen arvoista.

Täällä ei kovin usein törmää lyhyttukkaisiin naisiin ja jos törmääkin, he ovat useimmiten isoäiti-ikäisiä naisia, jotka ovat lyhennyttaneet harmaat ja ohentuneet (?) hiuksensa helpompaan, puoli-lyhyeeseen kuosiin, joka on föönattu laineille 80-luvun tyyliin. Minulla ei ole siilitukka, mutta kuitenkin hyvin, hyvin lyhyet hiukset verrattuna täkäläisiin ”lyhyisiin” hiuksiin. Kun viimeisimmästä Suomen-kampaajareissustani alkoi viime viikolla olla kulunut 8 viikkoa, päätin koettaa onneani ja leikkauttaa jo mallinsa menettäneet hiukseni.

Koska lähikatujemme lukuisat peluquería unisex -paikat eivat vakuuttaneet minua hygieenisyydellään eivätkä nykyaikaisuudellaan, menin ison ostoskeskuksen trendikkäimman näkoiseen kampaamoon. Minut otettiin vastaan sydämellisesti hymyillen ja esitettiin tietenkin ne normaalit kysymykset: mistä olen, miksi olen täällä, kuinka kauan aion viipyä, mita pidan Chilestä/tästä kaupungista.

Kun kampaaja alkoi tutkia kuontaloani, hän huudahti ensi töikseen järkyttyneenä: Mutta teillähän on täällä ainakin 1 cm vaaleaa juurikasvua! Härranen aika, rouva on värjännyt vaaleat hiukset tummiksi! Miksi? Kenen idea se oli? Kuinka omituista! En jaksanut aloittaa aiheesta color de maantie, vaan hymyilin vaivaantuneena koko salongin kampaajien ja asiakkaiden kauhistellessa asian laitaa.

Suurimmasta järkytyksestä toivuttuaan kampaaja suostui värjäämään juurikasvun (omituisen väriseksi) ja leikkaamaan hiuksiani vähän (veitsellä muuten, vain lopuksi aivan vähän saksilla), mutta ei mitenkään tyynen rauhallisena... kauhistelu nimittäin jatkui: Rouvalla on hirvean vähän* hiuksia ja vielä näin ohuita! Miksi olette leikanneet ne näin kamalan lyhyiksi, kun niita on muutenkin näin vähän??!!

Oli kovan työn takana saada häntä lyhentämään jo ennestaan ”kamalan lyhyitä” hiuksiani, jouduin koko ajan hokemaan etta lyhennä nyt oikeasti por favor niitä edes vähän, voit tosiaan lyhentää jopa yli millin kerrallaan... Aina millin sadasosan lyhennettyään täti otti peilin käteensä ja esitteli ”valmista” päätäni. Kun kysyin, onko hän aikaisemmin leikannut naiselle lyhyitä hiuksia, hän nauroi kovasti (sen sijaan, etta olisi esim alkanut epäillä omaa ammattitaitoaan) ja sanoi, ettei todellakaan! Eihän naisille sovi lyhyet hiukset!

Hiusten värjäämistä kampaaja ei lakannut ihmettelemästä ja esitteli minulle myos omia (pitkia, mustia ja paksuja) hiuksiaan hyvänä esimerkkinä: Katso, näille ei ole koskaan tehty muuta kun tasattu latvoja ja näin hyvältä ne näyttävät! Kun lopulta kyllästyin vänkäämään etta leikatkaa nyt prkl oikeasti niitä hiuksia ja lähdin, korvani olivat kyllä jälleen näkyvissä mutta muuten kampauksessani ei ole mitään mallia ja niskatukka on aivan hirveä. Kaupan päälle sain poskipusun, josta huolimatta ainakaan oma tunnelmani ei enää ollut kovin sydämellinen...

Sokerina pohjalla viereisen tuolin asiakas (joka oli muutenkin kovasti innoissaan osallistunut yleiseen kauhisteluun**) vielä huomautti, etta minun pitäisi meikata enemmän, kun minulla on niin vaalea ja väritön iho ja tummat hiukset. Että kiitosta vaan: yleensä kampaajalla käynti tarkoittaa minulle sekä sielun etta ruumiin hoitoa ja hyvää oloa... tästä tuli mieleen lähinnä vetää säkki päähän ja palata ohuthiuksisten olmien maahan!

Eihän se voi olla niin, että jossain maassa asiakkaalle vittuilu on kohteliasta? Saisikohan täältä jostain kauneuslautoja?

*) myönnän, että hiukseni ovat ohuet, mutta että niitä olisi vähän? Oma kampaajani kyllä aina sanoo, että ohuita hiuksiani on päässä tosi paljon… (ja uskon häntä mieluummin)

**) Yhtä asiaa sentään ihailtiinkin kuorossa: sinisiä silmiä (Onko rouvalla todella tuon variset silmät? Onko tuo oma silmien värinne? (miten silmien väriä voi muka muuttaa? Eihän värillisillä piilareillakaan saa ruskeista silmistä sinisiä...))

En ole sita mieltä, etta Suomi-poika aina tekisi kaiken paremmin, mutta on kylla joitakin asioita, jotka taalla tuntuvat uskomattoman typerilta. On tietenkin ne perinteiset (juustohoyla, kuivauskaapit, tuplaikkunat...) ja sitten on muutama muukin. Seuraavaksi kerron teille esimerkin taalla Chilessa joka paikassa kukoistavasta kuittihässäkästä, jota ilman puolet kansalaisista varmaan joutuisi työttömiksi, mutta joka silti onnistuu valilla pikkuriikkisen kiristamaan herrrrrrrmoja.

YMCA:n kuntosalilla, jossa kaymme, on sinansa kätevä pyyhkeenvuokrauspalvelu : hitusen yli eurolla saa lainaksi ison, kunnollisen ja puhtaan pyyhkeen* seka pikkuannokset saippuaa, shampoota ja hoitoainetta. Pyyhkeen vuokraus sujuu nain näppärästi:

Menen aulassa olevalle tiskille, jossa naytan jäsenkortin, jolla salille pääsee sisään. Sanon tiskin luonnottoman pitkäripsiselle nuorelle miehelle (tyontekija nro 1), mitä aion tänään tehdä: uida, menna jumppaan, salille jne.** Sen jälkeen ilmoitan samalle henkilolle, etta haluan vuokrata pyyhkeen vermeineen. Mies ilmoittaa asiasta suullisesti (mika on kylla ihme) kollegalleen, tyontekijalle 2, joka istuu viereisella tuolilla.

Tyontekija 2 ryhtyy valittomasti seuraaviin toimiin: ottaa poydalla olevasta pinosta valmiiksi leikattuja pieniä paperinpaloja, asettelee huolellisesti kasan niita printteriin, naputtelee edessaan olevalle toiselle tietokoneelle jotain, painaa nappia ja kas, printteri rouskuttaa eteeni lappusen, jossa lukee kuntosalin nimi, paivamaara ja pyyhkeen hinta (900 pesoa). Mutta seis! Tassa vaiheessa minun ei tule viela ottaa lappua, silla seuraavaksi tyontekija 2 lisaa siihen käsin merkinnan toalla (pyyhe) ja merkitsee hinnan viela keltaisella korostuskynalla. Nyt lappu ojennetaan juhlallisesti minulle ja kehoitetaan siirtymaan kassalle.

Kassa on tarkemmin sanottuna pieni luukku viereisessä seinässä. Luukun takana ei yleensa ole ketään, joten menen sen vieressa olevasta ovesta sisaan toimistoon, jossa kassan tyontekija (nro 3) istuu. Pyyhetta ei tietenkaan voi maksaa toimistossa, vaan mies siirtyy toimitusta varten tyotilansa vieressa olevaan pieneen koppiin em luukun toiselle puolelle. Siirryn ulkopuolelle ja ojennan hanelle luukun kautta pyyhkeenvuokrausdokumentin ja 1000 peson setelin. Han kirjoittaa minulle käsin kuitin, leimaa sen ja kirjoittaa siihenkin viela toalla (etten vaan saisi väärää tuotetta seuraavassa etapissa). Lopuksi saan vaihtorahat ja pyyhkeenvuokrausdokumentin takaisin.

Nyt siirryn takaisin ensimmaiselle tiskille, jossa ojennan molemmat dokumentit räpsyripsiselle tyontekijalle nro 1. Hän ojentaa kätensä vieressään olevalle hyllylle, ottaa sielta pyyhkeen vermeineen ja antaa ne seka kuitin minulle. (Pyyhkeenvuokrasopimus oletettavasti aakkostetaan jonnekin myohemmin?) Näin helppoa se on! Eika mennyt kuin vartti ja pyyhe, joka koko ajan oli korkeintaan metrin-kahden päässä minusta, on jo käsissäni!

Usein ostan salilta myos vesipullon. Sen saamiseksi puhuttelen uudelleen räpsysilmäistä työntekijaa nro 1, joka kehoittaa minua siirtymaan kuntosalin puolelle (=menemaan läpi tiskin vieressa olevasta pienesta, matalasta portista, jonka han suurieleisesti ja hymyillen avaa napista poytänsä alla). Siellä tiskin valittomassa laheisyydessa on kylmäkaappi, josta han seuraavaksi kehoittaa minua ottamaan haluamani vesipullon. Kun avaan kylmakaapin oven, kuuluu varashalyttimen aani, mika ilmeisesti on normaalia, koska kukaan minua lukuunottamatta ei hatkahda sita. Otan kaapista vesipullon ja maksan sen... minne? Kassalle? Ehei! Vesipullo maksetaan suoraan tyontekijalle nro 1, joka antaa vaihtorahat tyynesti pöytänsä alta vaihtokassasta! Eikä tästä toimituksesta saa edes kuittia!

Ettei homma sujuisi liian kivuttomasti, kassa ei tietenkaan ole auki samoina aukioloaikoina kun kuntosali. Kun menen uimaan aamukahdeksalta ja haluan vuokrata pyyhkeen, minulle kerrotaan, että kassa aukeaa vasta yhdeksalta ja etta minun pitaisi palata asiaan silloin. Kun sanon, etta ne pyyhkeethan ovat tuossa vieressa ja tarvitsen sellaisen nyt enka tunnin paasta, saan kylla pyyhkeen mutta minulle sanotaan, etta minun pitaisi tulla hoitamaan lippurumba jalkikateen lahtiessani. Tällä kohtaa olen toistaiseksi onnistuneesti esittanyt tyhmää ulkomaalaista ja hokenut "mutta mina maksan sen nyt teille, tassa rahat, olkaa hyva" kunnes räpsyripsinen ystävämme huokaa syvään, antaa minulle vaihtorahat ja sanoo hoitavansa lippulappuleikin puolestani, kun kassa aukeaa... :-)

*) Minulla on kylla itsellänikin pyyhe, mutta jos otan sen mukaan salille, reppuni tulee aivan täyteen ja joudun lisäksi kuljettamaan märkää pyyhettä mukanani koko paivan. Lisäksi pyyhe ei useimmiten ehdi kuivua kunnolla seuraavaksi paivaksi (sisäilma kotona on usein aika kosteaa).

**) Tätä tietoa ei merkita mihinkään eika esim naputella hepun edessa olevaan tietokoneeseen. Koneen ainoa käyttotarkoitus näyttaisi olevan se, etta kun jasenkorttia vilauttaa viivakoodin lukijalle, jasenkortissa oleva pärstäkuva nakyy näytollä suurennettuna. Tietoa varmaan kuitenkin tarvitaan johonkin (nuorukaisen väitöskirjan aineisto? tulevat muistelmat?), eihän sita muuten kysyttaisi joka kerta, eihän?

Viime viikolla päätin käyttää R:n ovelaa taktiikkaa ja annoin opiskelijoilleni kotitehtäväksi kertoa jostain mielenkiintoisesta paikasta tai paikkakunnasta kotikaupungissamme tai sen lähellä. Sainkin monta arvokasta vinkkiä viikonlopun matkakohteeksi ja valitsimme niistä osittain säätiedotuksen, osittain muiden syiden perusteella pienen satamakaupungin/kylän parin tunnin matkan päässä täältä. (Tästä paikasta muuten erittäin hyväksi havaittu Chile-matkakirjamme ei mainitse mitään, mikä näin jälkikäteen ihmetyttää aika paljon... mutta eiväthän ne matkakirjojen tekijätkään kaikkialle voi ehtiä.)

Jo linja-autoasemalla huomasi, ettei matkakohteemme ja/tai kulkuvälineemme (paikallisbussi) taida olla kovin yleinen gringojen keskuudessa. Bussit tähän suuntaan lähtevät "maalaisbussiasemalta" (terminal de buses rurales), jossa tunsi heti olevansa kuin eri maailmassa: täpötäydessä odotussalissa näkyi niin intiaaninaisia perinteisissä puvuissaan, valtavia vihannessäkkejä raahaavia, pienikokoisia mummeleita (jotka tuovat tuotteitaan myytäväksi viereiselle torille) kuin ponchoihin ja huopahattuihin pukeutuneita, ahavoituneita miehiä sätkä suupielessään. Monilla näytti olevan matkaseuranaan myös kanoja, kalkkunoita, lammas tai porsas. Voi olla, että ihan vähän erotuimme joukosta...

Läksimme liikkeelle lauantai-aamuna ja saavuimme perille aamupäivällä. Vaikka kylä näytti näin talvikaudella todella hiljaiselta, löysimme helposti vuokramökin, jonne veimme tavaramme ja läksimme sitten tutkiskelemaan aivan vieressä kuohuvaa Tyyntä Valtamerta.

En lakkaa ihmettelemästä, miten hieno tuo meri on! Seuraavana aamuna kävelimme taas rannalla, tuuli oli paljon kovempi ja aallot paljon isompia ja otin taas miljoona kuohukuvaa.... ja muutaman videon ja taas miljoona kuvaa. Kun se on niin mahtava! Ja jokainen aalto tuntuu erilaiselta, vaikka nämä kuvat varmaan näyttävätkin kaikki samalta.

Päivä oli hieno ja ilma kirkas (se luvattu heavy rain tulikin kuulemma vahingossa Suomeen... ?). Tässä olemme auringon jo vähitellen laskiessa pitkän särkän suojassa olevalla, nyt talvella autiolla uimarannalla (oli kyllä sillä hilkulla, ettei menty uimaan, mutta kun matkaa takaisin oli aika paljon eikä meillä ollut pyyhkeitä mukana ja oltiin just molemmat oltu vähän nuhaisia):

Luvattu sade alkoi sopivasti vasta, kun olimme palanneet rannalta kylään. Siellä oli hyvin hiljaista: kalastajat olivat palanneet mereltä ja möivät tuotteitaan rannassa, veneet kelluivat hissukseen tihkusateessa.

Seuraavana päivänä halusimme mennä katsomaan läheistä suolajärveä, josta opiskelijani oli kertonut. Sen ympärillä ja saarissa on Chilen suurin mapuche-intiaani"tiheys": nämä ovat intiaanien perinteisiä asuinalueita, eikä maata järven ympärillä saa omistaa tai rakentaa sinne mitään, ellei ole mapuche tai naimisissa mapuchen kanssa. Löysimme muutaman hupaisan käänteen jälkeen oppaan, joka vei meidät pienellä maastoautolla (maksua vastaan siis tietenkin) 5 tunnin kierrokselle intiaanialueille. Reissu oli todella unohtumaton, maisemat mielettömän hienoja ja päivä kaikkien säätiedotusten vastaisesti aurinkoinen ja kirkas.

Oppaamme vei meidät mm. erääseen mapucheperheeseen syömään perinteisen intiaaniaterian (joka oli kylläkin rakennettu periaatteella alkuruoka-pääruoka-jälkiruoka, mikä ei varmaankaan ole intiaaniperinne?); edellisen kirjoitukseni possut olivat heidän pihallaan. Näimme myös runsaasti erilaisia hevosia, lehmiä, härkiä, sikoja, lampaita ja ilokseni jopa alpakoita (jotka eivät kyllä ole tälle alueelle tyypillisiä eläimiä). Suurin osa elukoista kulkee maalla näköjään irrallaan, useimmissa paikoissa myös hevoset, härät ja lehmät, joita teillä saa sitten varoa kuin lapissa poroja.

Majapaikkamme sijaitsee suuren joen suistossa, ja paluumatkalla iltapäivällä ylitimme joen pikkuisella lossilla. Vaikka olen saariston tyttöjä ja ilma oli tyyni, täytyy myöntää, että lossikyyti vähän hirvitti... lautta oli nimittäin auki sekä edestä että takaa ja tuntui (minusta) tosi kiikkerältä! Lisäksi oppaamme oli juuri ennen lautalle menoa selvittänyt, että joki on poikkeuksellisen syvä ja että sinne on uponnut jopa suuria höyrylaivoja...

Jos ei Afrikka ole meillä ihan koko ajan mielessä, niin tässä maisemassa se viimeistään tuli mieleen:

Se sisäinen kuohu oli tämä:

Jossain vaiheessa matkaamme opas kertoi vuoden 1960 maanjäristyksestä ja tsunamista, joista täällä kerrotaan aina, kun rannikkokaupunkien historia tulee puheeksi: tsunami tuhosi tämänkin paikkakunnan kokonaan ja muutti rantaviivan täysin erilaiseksi. Tällä kertaa tarina liittyi kuitenkin mapuchekulttuuriin, nimittäin tsunamin jälkeen intiaanit halusivat tyynnyttää merten jumalat ja uhrasivat heille 6-vuotiaan pojan. Olin kyllä lukenut tästä tapauksesta aikaisemminkin, mutta nyt opas kertoi (minusta tarpeettomankin yksityiskohtaisesti), miten poika oli tapettu ja mitkä osat uhrattiin millekin jumalalle. Hän kertoi myös, miten koko yhteisö oli sopinut uhrauksesta etukäteen ja kaikki olivat samaa mieltä sen tarpeellisuudesta. Kun kysyin, olivatko myös pojan vanhemmat samaa mieltä asiasta, opas vastasi, että uhriksi oli valittu orpolapsi... arvatkaa vaan, meinasinko tukehtua ja pakahtua siihen paikkaan!

Nyt en ehdi muuta kun kokeilla, saanko videon tänne toimimaan... nämä olivat viikonloppuna tapaamistamme tyypeistä ehdottomasti söpöimmät! :-)

Tuntuu vahan silta, etta tasta blogista on tullut "pelkka" matkablogi. Vaikka olemmekin taalla kaukana ja moni asia on normiarkeamme jannittavampaa ja hauskempaakin, niin kylla me lastamme mietimme ja hanesta puhumme joka paiva (hetkeakaan en eparoisi vaihtaa tata seikkailemista lapsiarkeen, siita voitte olla aivan varmoja). Aika usein olemme nykyaan tasta puhuessamme kuitenkin surumielella, koska tama odotus alkaa olla jo todella raskasta. Tuntuu silta, etta joku hamaraperainen vika meissa on varmaan pakko olla, kun meille ei koskaan nimeta lasta.

Jotkut ystavien ja tuttavien lapset, jotka ovat syntyneet lapsettomuushoitojemme tai adoptioprosessimme aikana, menevat jo kouluun ensi syksyna. Lapsi, jonka syntyessa ensimmaisen kerran tunsin surua omasta lapsettomuudestani (= elin parisuhteessa, jossa yritimme tuloksetta saada lasta), kirjoittanee ensi kevaana ylioppilaaksi. Sen jalkeen lapsia, joiden syntymasta kuullessani olen ensin vain surrut, on syntynyt lahipiiriinkin jo kymmenia. Nekin lapset, jotka ovat syntyneet ja saaneet alkunsakin adoptioprosessimme aikana, jo kavelevat ja puhuvat taytta paata.

Olemmekohan vain tyhmia, kun luulemme, etta meillekin joskus on oikeasti tulossa lapsi? Olen pohtinut naita asioita niin hirveasti jo niin monta vuotta, eika mitaan koskaan tapahdu. Onkohan aika vaan ajanut ohitsemme? Toisaalta olen alkanut valilla myos taas toivoa, etta puhelin soisi aikaisin jonain aamuna (jolloin Suomessa on iltapaiva)... ja pettya, kun se ei koskaan soi, ei tanaankaan.

Yritamme kylla kovasti olla paremmalla mielella, elaa elamaamme, pitaa hauskaa, nahda ja kokea asioita. Usein onnistummekin siina, mutta kylla taman kesan pohjavireena on ainakin minulla useimpina paivina suru, kaipaus ja ahdistus.

Oikeastaan sita vaan tulin sanomaan, etta jos joku kaipailee syvallista adoptiopohdintaa, niin meikalaisen takki on silta osin nyt aika tyhja, joten saatte lahitulevaisuudessakin varmaan tyytya matkakertomuksiin.

Kuten aiemminkin olen tainnut mainita, seka mina etta R osaamme jonkun verran espanjaa. Ei mitenkaan kamalan hyvin mutta parjailemme kylla arkisissa asioissa. Mika parasta, opimme kielta vakisinkin koko ajan lisaa, koska kukaan ei missaan puhu mitaan muuta (paitsi ehka mapudungua eli paikallista intiaanikielta), ei turisti-infossa sen paremmin kuin yliopistollakaan.

Vajavaisesta kielenhallinnasta ja varsinkin sanavarastosta huolimatta saan sanottua sen vahan, minka osaan, aika nopeasti ja (useimmiten) oikealla sanapainolla, joten ihmiset taalla usein luulevat, etta ymmarran kaiken tai eivat aina ihan heti tajua, etta olen ulkomaalainen (taalla on jonkun verran ei-aivan-mustatukkaisia ihmisia, joten emme erotu alkuasukkaista niin hirveasti ulkonaon perusteella, jos sinisia silmia ei lasketa). Ranskan pohjalta on tietenkin myos aika helppo arvata, mitä tarkoitetaan ja useimmiten ymmarrankin aika hyvin, mita minulle sanotaan, myos normaalilla puhenopeudella. Silti on paljon sanoja, joita en vain ole koskaan kuullut ja joista en tajua mitaan, ellen saa pyydetyksi selitysta. Tama yhtäaikainen ymmartaminen ja ymmartamattomyys aiheuttaa usein hassuja tilanteita: jos sanon etten ymmarra, usein kanssapuhuja ei ymmarra, mita en ymmarra.. varsinkin jos en tunne jotain aivan normaalia tai yleista sanaa. Kiertoilmaisut ovat tietysti erittain katevia ja kasia voi aina kayttaa, mutta joskus tarvitsisi nimeomaan oikean sanan. Esimerkiksi kun kerran ravintolassa kysyttiin, milla aion maksaa, olisin tarvinnut juuri sanaa kateinen, jota en muistanut, joten sanoin "rahalla", mika tietenkin sitten nauratti kaikkia osapuolia.

Joka paiva opin kuitenkin paljon uusia sanoja tai monta kertaa nahtyjen sanojen merkitys loksahtaa paikalleen itsestaan. Esimerkiksi eilen tajusin, etta cancelar tarkoittaa taalla laskun maksamista kahvilassa tai ravintolassa eika peruuttamista (kuten (kai??) espanjan espanjassa?*); edellisena paivana olin viela puistellut paatani tarmokkaasti kun tarjoilija kysyi (pyydettyani laskun), haluanko cancelar ja vastannut, etta no, quiero pagar... (=maksaa) :-)

Useimmat ihmiset ovat kovin uteliaita siita, mista tulemme ja mita taalla teemme. Minulle useimmiten sanotaan heti kahden sanan jalkeen, etta minulla on espanjalainen aksentti (koska lausun c-kirjaimet espanjalaisittain pehmeasti ja äännän sanojen loppu-ässät, vaikka alan kylla vahitellen oppia pudottamaan ne pois) tai etta puhun espanjaa paremmin kuin R (mika on minusta kylla epakohteliasta, jos R on siina vieressa!) tai etta Suomi on kaukana (suuri uutinen meille :-)). Melkein aina myos kysytaan, mita mielta olemme Chilesta ja pidammeko tasta kaupungista. Ei siis ole pelkastaan suomalaisten pakkomielle saada tietaa, mita muut heista ajattelevat!

Yksi hauska puoli espanjassa ovat diminutiivit. Niita tehdaan kaikesta, niin substantiiveista, adjektiiveista kuin adverbeistakin. Kun ostan kahvilasta sandwichin, minulta kysytaan, haluanko sen calentito, "lampimaisena" (caliente = lammin), tai jos otan sen mukaan, haluanko sen bolsitaan, "pussiseen" (bolsa= kassi, pussi) ja kiinnostaisiko myos cafetito (cafe= kahvi) leivan kanssa... ja leipa toki lammitetaan rapidito, siihen menee vain ratito (rato=hetki)!!

Olen paassyt taalla vihdoin myos tyon touhuun. Yliopistojemme valille saatiin kuin saatiinkin ennatysnopeasti kehitettya vaihtosopimus (=allekirjoitettiin muutama pikku papelito) ja opetan nyt taalla ranskaa. Prosessin nopeudesta kertoo sekin, etta minulle kerrottiin sopimuksesta ja kurssin alkamisesta vain nelja tuntia ennen ensimmaista tuntia :-)... Oppilaani ovat sekalainen mutta ihana porukka, joita kaikkia yhdistaa jonkunlainen ranskan kielen taito ja kova motivaatio oppia lisaa. On kylla ihanaa saada puhua valilla kielta, jota osaa kunnolla! Ryhma on muutenkin niin kiva, etta olen aivan innoissani (entusiástica?:-).

(Nyt R:lla on hyppytunti ja lahdemme kahville, joten en ehdi tarkistaa typoja talla kertaa... alkaa luottako varsinkaan espanjankieliseen kirjoitusasuun, mun espanja on 90% suullista!)

*) Edit: sanakirjan mukaan se voi kyllä tarkoittaa maksamista Espanjassakin, en vaan tiennyt sitä